Everstinna

Rosa Liksomin romaani Everstinna on raju ja ravisteleva yhden yön kestävä, meänkielinen monologi, jossa ikääntynyt nainen perkaa auki elämäänsä. Se on mitaltaan lyhyt, mutta sisällöltään valtava, tunteiltaan lähes kaikenkattava. On paljon pahaa, surua, kateutta. Epätoivoa, inhoa, ikävää, hätää. Mutta on myös onnea ja rakkautta. Rohkeutta. 

Menheen elämän ilo on siinä, että se ei koskhaan palaa. 
Mikhään ei silti katoa koskhaan pois.
 

Everstinna pohjautuu kirjailija Annikki Kariniemen elämään. Alku piirtää tarkkaa kuvaa ajastaan, kertoo sotaan valmistautuvasta Suomesta, fasismin noususta ja siitä, miten päähenkilö päätyy naimaan lähes 30 vuotta vanhemman everstin. Alku kertoo rakkauden huumasta ja siitä, miten suhteen alussa aina kuvittelee, että juuri tämä rakkaus on poikkeavaa, varmaa, ikuista.

Sitten alkaa romaanin hirvittävin osuus, piinaavan parisuhteen kuvaus. Eversti paljastuu tunteettomaksi hirviöksi. Väkivaltaiseksi, kiduttavaksi mieheksi, joka ei osaa muuta kuin tuhota ja satuttaa. Romaani tulee iholle ja ihon alle. En edes muista, milloin olisi tehnyt näin pahaa lukea.

 

Eversti melkein tuhoaa everstinnan, ajaa tämän itsemurhan partaalle. Tilaan, jossa ruumis ja mieli ovat niin rikottuja, että toivoa ei tunnu enää olevan. 

Mutta mieki vanhenin ja se verileikki kävi mulle liian raskhaaksi. Lopullinen seinä tuli vasthaan, vaikka kauon siihen meni. Parikymmentä vuotta.

Siksi lopussa koittava onni tuntuu niin huojentavalta, että itkettää. Paljon.

Samalla teoksen loppu lohduttaa. Se vahvistaa sen, että koskaan ei ole liian myöhä onneen.