Hunger

Kuva: Jay Grabiec/Courtesy of Harper

Roxanne Gay oli 12-vuotias lapsi, kun hänet joukkoraiskattiin.

Gay oli niin pelokas ja niin häpeissään, ettei uskaltanut kertoa tapahtuneesta kenellekään. Sitten hän alkoi syödä. Hän söi ja söi, kunnes tunsi olevansa riittävän iso ja turvassa, jotta kukaan ei enää koskaan pystyisi satuttamaan häntä.

Hunger on amerikkalaisen feministikirjalija Roxanne Gayn muistelmateos, jonka hän on kirjoittanut omalle vartalolleen. Kirjassa hän kertoo, miten ja miksi hänestä tuli lihava ja miten se on vaikuttanut hänen elämäänsä.

Hunger painottaa sitä, että jokaisella vartalolla on historiansa, eikä kukaan ulkopuolinen voi tietää, millainen se on.

Vartalon henkilökohtaisuus kuitenkin helposti unohtuu, jos kyseessä on lihava ihminen. Ulkopuoliset kuvittelevat tietävänsä, mistä lihavuudessa on kyse. Yhteiskunta yrittää ratkaista ja katkaista lihomisen kierteen. Läheiset antavat neuvoja, miten lihavuudesta pääsisi eroon.

Lihavuus nähdään edelleen tilana, josta pitäisi päästä mahdollisimman pian pois.

Ja nimenomaan tästä Gay kirjoittaa. Hän avaa, millaista on, kun joutuu jatkuvasti tuomituksi ulkonäkönsä vuoksi.

Gay ei yritä todistella mitään. Hän vain kertoo suoraan ja avoimesti, millaista on elää lihavana. Hän ei yritä peitellä sitä, että lihavuus on ollut ja on hänelle vaikea asia. 

Hän myöntää, että on yrittänyt laihduttaa kymmeniä kertoja ja myöntää, että kadehtii hoikkia ja urheilullisia ihmisiä. Ja että on raskasta elää sairaanloisen lihavana yhteiskunnassa, jossa lihavuutta pidetään inhottavana ja epämiellyttävänä. Ja että on raskasta elää vartalossa, joka estää monien asioiden tekemisen ja joihinkin paikkoihin pääsemisen.

The bigger you are the smaller your world becomes.

Se kuvaa häpeää, jota lihavuus aiheuttaa ja sitä, miten Gay alkaa tuntea itsensä sitä pienemmäksi ja mitättömämmäksi mitä isommaksi hän fyysisesti kasvaa.

My body is wildly indisciplined, and yet I deny myself nearly everything I desire. I deny myself the right to space when I am in public, trying to fold in on myself, to make my body invisible even though it is, in factly, grandly visible. – – – I deny myself gentler kinds of affection – to touch or be kindly touched – as if that is a pleasure a body like mine does not deserve. Punishment is, in fact, one of the few things I allow myself. I deny myself my attractions. I have then, oh I do, but dare not express them, because how dare I want. How dare I confess my want. How dare I try to act on that want? I deny myself so much, and still there is so much desire throbbing beneath my surfaces.

Hunger ei ole lihavuuden puolustuspuheenvuoro, mutta se pyrkii osoittamaan, miten loukkaavaa lihavuuden tuomitseminen on.  Se muistuttaa, miten muu maailma ei koskaan anna unohtaa sitä, että joku on lihava, ja miten epäreilua se on.

Samalla se myös muistuttaa, miten meidän kaikkien pitäisi välittää vartaloistamme riippumatta siitä, millaisia ne ovat.

(Haluaisin kirjoittaa, että Gayn teos on rohkea, koska en ole aiemmin lukenut näin peittelemätöntä kuvausta lihavuudesta. Samalla taas koko ajatus on jollain tavoin todella väsyttävä: siis se, että me elämme yhä maailmassa, jossa ulkonäkö määrittää niin paljon. Että edelleen on olemassa syvään pinttyneet ulkonäkönormit, joiden ulkopuoliset pakotetaan tuntemaan huonommuutta.)