Lasikellon alla

Kuva: Pinterest

Rakastan Sylvia Plathin runoja ja rakastan kirjoja (ja oikeastaan ihan kaikkea), jotka sijoittuvat New Yorkiin, joten oletin myös rakastavani Plathin osittain omaelämäkerrallista romaania Lasikellon alla. Teos on alun perin julkaistu pseudonyyminä vuonna 1963 ja suomennettu 1975.

Kuten Sylvia Plath myös kirjan päähenkilö Esther saa 19-vuotiaana stipendin New Yorkin ja pääsee hetkeksi harjoitteluun muotilehteen. Elämä suurkaupungissa on ihmeellistä, mutta silti Esther tuntee jatkuvasti olevansa ulkopuolinen ja jollain perustavanlaisella tavalla erilainen kuin muut ikäisensä tytöt, jotka haaveileva naimisiinmenosta tai perheen perustamisesta. Esther sen sijaan unelmoi kirjottamisesta ja tahtoo tulla taitavaksi runoilijaksi. Ristiriita yhteiskunnan odotusten ja omien toiveiden välillä käy yhä suuremmaksi, ja Esther alkaa tuntea itsensä päivä päivältä yhä vaillinaisemmaksi ja puutteellisemmaksi.

Kun istuin siinä äänieristetyssä huoneessa YK:n rakennuksen sydämessä toisella puolella Constantin, joka pelasi tennistä yhtä hyvin kuin toimi simultaanitulkkina, ja toisella puolella venälälinen tyttö, joka osasi niin paljon idiomia, minä ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin itseni kauhistuttavan riittämättömäksi ja kelvottomaksi. Pahinta oli, että olin ollut sitä koko ajan mutta en vain ollut ajatellut sitä. Ainoa asia, jossa minä olin hyvä, oli stipendien saanti ja palkintojen voittaminen, ja se vaihe oli nyt päättymässä.

New Yorkissa Estherin mieliala alkaa merkittävästi laskea, mutta lopullinen horjahdus raiteiltaan tapahtuu, kun hän palaa Bostonin esikaupunkiin. Ahdistus jatkaa kasvuaan ja lopulta Esther yrittää tappaa itsensä, minkä jälkeen hän joutuu pitkäaikaiseen psykiatriseen hoitoon.

Näin vuoden päivät edessäni kuin sarjan kirkkaita, valkoisia laatikoita, joita erotti toisistaan uni, kuin musta varjo. Mutta minun kohdallani nuo takaisin välein esintyvät varjojuovat, jotka erottivat laatikon seuraavasta, olivat äkkiä hävinnet, ja minä näin päivän ja päivän toisensa jälkeen hohtavan edessäni kuin valkoinen, leveä ja loputtoman autio tie.

Tarina etenee hitaasti, mutta hitaalta varmaan tuntuvat myös masennukseen sairastuneen päivät. 

Tiesin, että minun pitäisi olla kiitollinen rouva Guinealle, mutta minä en pystynyt tuntemaan yhtään mitään. Jos rouva Guinea olisi antanut minulle matkalipun Eurooppaan tai maailmanympäripurjehdukselle, sillä ei olisi ollut minulle pienintäkään eroa, sillä istuin minä missä tahansa – laivan kannella tai katukahvilassa Pariisissa tai Bankokissa ­– niin olisin kuitenkin istunut saman lasikellon alla hengittäen sisään omaa kitkerää ilmaani.

Teoksesta työntyy esiin masentuneen epätoivo: se, miltä tuntuu, kun lakkaa uskomasta omaan toipumiseen. Plathin kuvaus masennukseen sairastumisesta on tarkka ja taidokas ja Plathin kieli täsmällistä ja selkeää. Omaperäiset ja terävät kielikuvat auttavat avaamaan sairastuneen mielenmaisemaa ja ymmärtämään, millaista vakavasti masentuneen elämä saattaa olla. 

Silti jotain lukukokemuksesta jäi uupumaan. 

Rakastin 1950-luvun New Yorkin kuvausta ja vaikutuin sairauden tarkkanäköisestä esittämisestä, enkä oikein edes osaa eritellä, mitä olisin toivonut enemmän. Ehkä odotukset olivat vain iian korkealla, ja siksi jäin kaipaamaan jotain lisää.

Onneksi ensi vuonna on mahdollisuus päästä taas takaisin kirjan maailmaan, sillä siitä on tekeillä elokuva. Innolla odotan, millaista jälkeä Kirsten Dunst saa aikaan ohjaajana.