When breath becomes air
Olen myöhässä sekä tämän blogin aloittamisen että kirjan lukemisen kanssa.
Loin blogin melkein vuosi sitten ja ajattelin, että alan kirjoittaa kirjoista, jotka koskettavat ja miksei muustakin. Elokuvista, sarjoista ja ehkä elämästä yleisemmin. En unohtanut aietta, mutta silti en kirjoittanut mitään.
Myös Paul Kalanithin omaelämäkerrallisen teoksen When breath becomes air lainasin ensimmäisen kerran vuosi sitten. En osaa sanoa, miksi sen aloittamisessa kesti niin kauan. Aikaa olisi ollut ja kiinnostustakin. En muista lukeneeni yhtään huonoa arvioita kirjasta, ja onhan se koskettava.
Paul Kalanithi on 36-vuotiaana valmistumassa neurokirurgiksi 10 vuoden erikoistumisen jälkeen, kun hän saa diagnoosin neljännen vaiheen keuhkosyövästä. Juuri, kun elämä on alkamassa, saapuu tieto siitä, että se päättyykin pian.
Kalanithi päättää, että jos hän saa 10 vuotta aikaa, hän palaa tekemään neurokirurgin työtä ja tutkimusta. Jos hänellä on aikaa kaksi vuotta, hän kirjoittaa kirjan. Kalanithi yrittää palata töihin, mutta lopulta tajuaa olevansa liian sairas.
Kirjan ensimmäisessä osassa Kalanithi kirjoittaa siitä, miten hän päätyi neurokirurgiksi. Hän kertoo loputtomasta kiinnostuksessta ihmisten aivoja kohtaan sekä potilaistaan ja ihmisistä, joita hän työssään ehti kohdata. Kaikesta välittyy poikkeava palo, jota Kalanithi tunsi neurokirurgiaa kohtaan.
Neurosurgery is really hard work, and no one would have faulted me for not going back. (People often ask if it is a calling, and my answer is always yes. You can’t see it as a job, because if it’s a job, it’s one of the worst jobs there is.)
Toisessa osassa Kalanithi pohtii luopumista ja rakkautta laajemmin. Mitä merkitystä elämällä on, jos hän ei saa enää tehdä työtä, jota rakastaa. Millasta on saada lapsi, jonka kasvamista ei pääse seuraamaan?
”Don’t you think saying goodbye to your child will make your death more painful?” she asked. ”Wouldn’t it be great if it did?” I said. Lucy and I both felt that life wasn’t about avoidin suffering.
Kalathinin rohkeus on ihmeellistä. Kuolema on läsnä koko ajan, mutta Kalathini elää täysillä viimeiseen henkäykseen asti.