Meillä piti olla Murhamysteeri-bileet sinä maaliskuisena lauantaina. Olimme Eevan ja Henun kanssa suunnitelleen jo alkuvuodesta pitävämme jonkinlaiset bileet, kun viimeisistä järjestämistämme bileistä oli jo kulunut liikaa aikaa. Nopeasti huomasimme alkukevään olevan jo täyteen ammuttu ja ainoan vapaan viikonopun olevan vasta maaliskuun alussa. Päätimme varata tämän 3.3 lauantain ja laitoimme sen keittiössä roikkuvaan kalenteriimme. Tammikuu meni silmänräpäyksessä ja olimme jo pitkän matkaa helmikuussa, kun tajusimme, ettemme olleet käyttäneet ajatustakaan bileisiin. Onneksi saimme apua: Murhamysteeri-teema tuli Eevan siskolta Irmeliltä ja innoistuimme siitä välittömästi. Vihdoin ja viimein saimme kutsutkin lähetettyä, mutta aivan liian myöhään. Ikävästi myös ystävällimme oli menossa kiireinen alkukevät, joten päätimme siirtää bileet hamaan tulevaisuuteen.
Tajusinkin juuri nyt vasta tätä kirjoittaessa, ettemme ole päättäneet bileille uutta päivämäärää. Täytyykin kaivaa kalenterit taas esiin Eevan ja Henun kanssa ja päättää uusi päivä!
Bileiden peruuntuminen harmitti hieman, mutta onneksi vapaalle viikonlopulle oli tarjolla jotain muutakin hauskaa. Äitini oli vienyt Hannan etelän lämpöön eli Tallinnaan päiväreissulle ja hän halusi tarjota minullekin jotain kivaa. Äiti järjesti meille lasketteluviikonlopun Himokselle. Äidin miesystävällä on Himoksella asuntovaunu ja olisin enemmän kuin tervetullut sinne viettämään heidän kanssaan talvista viikonloppua lasketellen ja after ski:ssä minttukaakaota juoden.
Himokselle pääsin mutkattomasti Onnibussilla Tampereelta vain puolessatoista tunnissa. Äiti, Jukka sekä Zäkä ja Moka olivat minua vastassa tien sivussa. Päälimmäinen ajatukseni oli, että tästä tulisi hyvä viikonloppu! Illalla joimme vain vähän viiniä, koska halusimme olla aamusta asti virkeitä ja päästä rinteisiin aikaisin. Rinteet ovat aamupäivästä aina parhaimmillaan ja silloin väkeäkään ei ole vielä niin paljon.
Aamu ei kuitenkaan alkanut parhaalla mahdollisella tavalla: Jukka nosti ylähylyllä olleen sokerikipon sen kannesta, joka oli jäänyt hieman auki. Aamupalapöytää sitten koristikin sokerikerros ja taustalla kuului kirosanojen sulosoinnut. Suksivuokraamossa ja hissilippujen ostossa koimme taas äidin kanssa ensimmäiset ahdistuksen tunteet. Tupa oli täysi! Olimme päässeet lähtemään hyvissä ajoin, mutta niin oli moni muukin. Hyvä, kun suksivuokraamossa pystyi liikkumaan. Naureskelimme äidin kanssa, että Hannalla olisi mennyt hermot jo monestikin tässä tungoksessa. Edessäni seisoneet, vanhalta viinalta haisevat, Virolaiset myös hieman kauhistutti meitä. Ihmettelimme, miten he uskalsivat lähteä rinteeseen tuossa kunnossa. Lopulta pääsimme suksien ja hissilippujen kanssa ulos. Aurinko paistoi ja ilma oli aivan täydellinen rinnepäivälle. Ensimmäinen nousu ei kuitenkaan sekään sujunut täydellisesti: nousun lopussa takkini tasku jäi kiinni ankkurihissiin ja repeytyi. Emme kuitenkaan antaneet pienten takaiskujen pilata päiväämme, vaan lähdimme ensimmäiseen laskuun hymyissä suin.
Laskimme kaksi ensimmäistä laskua eturinteissä. Vaikka laskut olivat talven ensimmäiset, ne tuntuivat heti hyviltä. Huomasin toisen laskun jälkeen löysentäessäni äidin monoja, että hänen kypäränsä oli jäänyt auki. Ei muuta kuin klipsi kiinni ja kohti kolmatta laskua. Päätimme lähteä Pohjois-rinteille, jonne pääsi siirtymäreittiä pitkin. Jäin rinteen puoliväliin ja annoin äidin mennä ensin, koska hän laskee meistä hitaiten. Jukka laski seuraavana. Äiti oli melkein jo siitymäreitin suulla, kun lähdin liikkeelle. Olin saanut jo hieman vauhtia, kun huomasin rinteen olevan jäässä. Ajattelin hiljentää vauhtia hieman kääntymällä. Nojauduin oikealle ja sitten se tapahtui. Päivän kolmas pieleet mennyt asia. Jäisen kohdan alle oli muodostunut lumikasa, johon vasen sukseni haukkasi ja vääntyi sisäänpäin. Hetkellisesti menetin tajuntani tai kivusta katosin muihin maailmoihin, seuraavaksi kuitenkin muistan räsynuken tavoin lyöväni takaraivoni rinteeseen. Tunsin jäätävää kipua vasemmassa polvessani ja tiesin heti, että jotain oli mennyt rikki. Muistan ajatelleeni, että minun pitää huutaa apua, koska omin voimin en rinteestä alas pääsisi. Valuin edelleen rinnettä alaspäin ja samalla huusin niin kovaa kuin pystyin. Pian luokseni pysähtyi pariskunta. Pyysin miestä irrottamaan vasemmasta jalastani suksen, koska se edelleen väänsi jalkaani huonoon asentoon. Oikea suksi oli kaikessa rytäkässä irronnut, mutta vasen oli edelleen paikoillaan. Suksen irrottamisen jälkeen valuin taas rinnettä hetken alaspäin. Kipu oli jotain ihan käittämätöntä. Se oli jotain, mitä on mahdotonta sanoilla kuvailla.
Nainen jäi luokseni rauhoitellen minua. Hän kysyi olisiko ketään, jolle voisimme soittaa. Annoin puhelimeni hänelle ja soitimme ensin äidille. Muistin kuitenkin, että äiti oli jättänyt puhelimensa asuntovaunuun lataukseen. Tämän jälkeen soitimme Jukalle. Vääräälle Jukalle. Vahingossa soitimme entiselle pomolleni Jukalle, joka hieman hämmästyneenä kuunteli naisen kertomusta minun kaatumisestani. Pyysin puhelimen itselleni ja kerroin Jukalle, että olimme vahingossa soittaneet hänelle. Laitoin myöhemmin hänelle vielä viestiä ja selvensin, mitä minulle oli oikein tapahtunutkaan. Oikean Jukan puhelinnumeroa selatessa huomasin käsieni tärisevän. Se varmaan johtui adrenaliinista, jota kehoni selvästi tuotti täysillä tehoilla tilanteesta selvitäkseen. Sain Jukan kiinni ja kerroin, mitä oli tapahtunut. Jukka ei aluksi uskonut minua ja luuli minun vitsailevan. Sanoin puhuvani totta, jolloin Jukan ääni vakavoitui. Sovimme tapaavamme rinteen alla. Puhelun loppuessa ensiapuhenkilö, myöskin Jukka nimeltään, saapui mönkiällä luokseni. Kiittelin naista ja luokseni myös palannutta miestä. Jukan avustuksella pääsin mönkiän selkään. Matka alas oli tuskallinen.
Ensiapumökki oli onneksi kyseisen rinteen vieressä. Äiti ja Jukka olivat kerenneet myös jo mökille. Jukkien avustuksella pääsin mökkiin sisälle. Äiti huomasi lasketteluhousuja poisottaessaan, että nekin oli menneet rikki. Tämä kuitenkin oli huolistani pienin. Polvi oli selvästi turvonnut ja sen liikuttaminen tuotti suurta kipua. Hetken tutkimuspöydällä situmisen jälkeen sanoin selkääni paijaavalle äidilleni, että minulla on pahaolo ja minua oksettaa. Hetken päästä purjo alkoikin lentää. Arvelimme sen johtuvan pään lyömisestä rinteeseen. Ensiavun Jukka soitti meille ambulanssin, koska omalla henkilöautolla matkaaminen Jämsän sairaalaan tuntui mahdottomalta ajatukselta.
Ambulanssi tuli nopeasti. Mies ja nainen. Nainen kyseli minulta tapahtuneesta ja pyysi arvioimaan kivun suuruutta asteikolla ykkösestä kymmeneen. Arvioiminen tuntui todella vaikealta. Kipu ei ollut enää niin paha, koska olin ollut jo paikollani hetken, mutta silti särki. Kun polvea liikutettiin, kipu yltyi. Kipua arvioidessani tajusin, etten ollut eläissäni tuntenutkaan niin kovaa kipua kuin tapahtumahetkellä. Silloin kipu oli täysi kymppi. Nyt kipu oli vitosen luokkaa. Polvea tutkittiin hieman, joten sitä jouduttiin liikuttelemaan. Hetken päästä taas oksensin. Nainen osasi kertoa, että kehoni reagoi kovaan kipuun oksentamalla. Sain pahoinvointia estävää lääkettä, joka kuitenkin alkoi toimia vasta ambulanssissa. Jotta minut voitiin siirtää paareille, sain myös todella vahvaa särkylääkettä. Nainen pyysi minua kertomaan, kun lääke alkaa vaikuttaa. Pelkäsin, etten tuntisi lääkkeen vaikutusta ja hetken päästä sanoinkin, etten tunne mitään. Nainen tokaisi: ”No, odotetaan vielä hetki ja sitten annan lisää, jos lääke ei tehoa.”. Hetken päästä olin kuitenkin aivan pöllyissä. Tuntui kuin olisin ollut humalassa. Siinä ihanassa nousuhumalan tunteessa, jolloin elämä hymyilee ja kaikki on hyvin. Kipu oli poissa, eikä se tullut takaisin vaikka polvea siirrettiin.
”Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin.” Matka Jämsän sairaalaan meni mukavasti naisen kanssa jutustellen ja kipulääkettä saaden. Sairaalassa pääsin samantien osastolle ja minua vastassa oli erittäin söpö sairaanhoitaja. Äiti ja Jukka tulivat omalla autolla hetken päästä perässä. Sairaanhoitajan kävi kysymässä, jos tarvitsisin lisää särkylääkettä ja sitä sainkin. Ihanaa kuinka samalla tavalla äiti ajattelee kuin minä. Miehen poistuttua huoneesta, äiti tokaisi: ”Ainakin sulla on söpö sairaanhoitaja täällä sua hoitamassa.” Sanoin ajatelleeni aivan samalla tavalla ja nauroimme. Huumoria pitää olla elämässä. Ilman sitä on mahdotonta elää.
Seuraavaksi jalkani röntgenkuvattiin. Polven siirtely teki niin tuskaa, että hengittäminenkin oli jo todella vaikeaa. Siihen tuli keskittyä, jotta en unohtaisi hengittää. Polvi kuvattiin ylhäältä ja sivusta. Röntgenkuvia ja lääkäriä jouduin odottelemaan jonkin aikaa. Lopulta lääkäri tuli luokseni ja kertoi, ettei mitään ollut murtunut. Sivulta otetusta kuvasta huomasi kuinka sääri- ja reisiluuni eivät olleet linjassa. Tämä enteili sitä, että ainakin sivuside olisi poikki. Normaalisti luut olisivat linjassa, koska sivuside estäisi lomittain menemisen. Olin onnellinen, ettei mitään ollut mennyt poikki. Jos jotain olisi mennyt, edessä olisi ollut pidempi kuntouttaminen. Tapahtunut onnettomuus oli kohdalleni osunut myrkypilvi ja hyvät uutiset olivat sen hopeareunus. Lääkärin poistuttua huoneesta myös äidin kommentit lääkärin hyvännäköisyydestä sai hymyn huulilleni.
Päätimme jäädä yöksi vielä Himokselle ja lähteä vasta seuraavana päivänä. Sairaalasta sain lainaksi polveen laitettavan tuen ja kepit, sillä jalalle ei voinut laittaa ollenkaan painoa. Asuntovaunussa aloimme selvittämään vakuutusasioita, joita Jukka olikin jo hieman selvitellyt meille valmiiksi. Soitto Fenniaan ja aika ortopedille seuraavalle päivälle onnistuivat muitta mutkitta. Muuten ilta kului asioiden prosessoinnissa sekä mm. Hannalle ja ystävällille asiasta tiedottaessa. Sairaalassa olessani olin kuulut, että hyvän ystäväni isä oli kuollut, joka ennestään synkensi päivää. Lauantai 3.3 oli elämäni toiseksi synkin päivä. Synkimmän roolia kantaa päivä, jolloin kuulin mummoni nukkuneen pois.
Rinteessä tapahtunut kaatuminen sain minut tajuamaan monia asioita. Ensinnäkin olen todella onnellinen siitä, että minulla oli kypärä. Rytäkässä olisi voinut käydä todella paljon pahemmin, jos päässäni olisi ollut vain pipo. Joskus nuorempana ajattelin, ettei kypärää tarvitse pitää, koska ”kyllä minä pystyn omaa kehoani sen verran hallitsemaan, että suojaan pääni kaatuessani” -ajattelu oli mielessäni valtoimenaan. Tämän ajattelumallin särkymiseen tarvittiin pyörtyminen kuumeessa. Lattialta herättyäni huomasin, että olin keittiöpöydän ja tuolin välissä. Olin kaatuessani siirtänyt tuolia ja pöydän kulma oli ollut todella lähellä. Oman kehon hallinta oli kaukana. Silloin, kun kaadutaan, kaadutaan kunnolla ja harvoin siinä on itsellä mitään sanomista asiaan. Sama tapahtui tuona päivänä rinteessäkin: Kun kaaduttiin, kaaduttiin kunnolla.
Toiseksi kaatuminen sai minut taas tajuamaan, kuinka tärkeää on olla kiitollinen ympärillään olevasta suojaverkosta. Verkosta, joka on punottu tärkeistä ihmisistä. Ilman heitä olisin kaatunut pahemmin. Verkko pehmensi kaatumistani. Äiti auttoi vaatteiden vaihdossa ja vessassa käymisessä. Ihan kuin olisin ollut taas kolmevuotias. Ei siitä olisi tullut mitään ilman äitiä. Jukka auttoi asioiden järjestelemisessä, ja minun ei edes tarvinnut kysyä, pääseenkö heidän kyydissään Tampereelle, kun asia oli jo itsestäänselvä. Hannan huolenpito puhelimessa ja tsemppiviestit auttoivat jaksamaan. Ystäviltä sain myös paljon tukea. Ystäväpiirissäni on monta henkilöä, joilta on leikattu polvi, joten he heti ymmärsivät kuinka v-mäisestä vammasta on kyse.
Rinnettä alaspäin valuessani myös huomasin ajattelevani, että tulevat Levin reissut nyt menisivät sivusuuhun. Tarkoituksena oli lähteä ensin viikoksi aktiivilomalle ja sitten rilluttelulomalle pääsiäisenä. Asia vitutti, harmitti, suretti ja ärsytti. On kummalista näin jälkeenpäin ajateltuna, kuinka edes kerkesin ajattelemaan tulevia reissuja siinä tilanteessa. Siinä juuri tapahtumahetkellä. Kai sekin oli jonkinlainen puolustuskeino kipua vastaan, ajatuksien vieminen hieman jonnekin muualle.
Minulla ei ole tapana jossitella, koska jossitellun voi viedä loputtomiin. Jos emme olisi halunneet lähteä Pohjois-rinteille, olisimmeko laskeneet kyseistä jäistä rinnettä. Jos olisin laskenut laudalla suksien sijaan, olisinko kaatuessani paskonut polveni. Jos äiti ei olisi kysynyt minua Himokselle, olisinko ollut siellä sinä viikonloppuna. Jos bileisiimme olisi tullut tarpeeksi porukkaa, en olisi ollut edes Himoksella. Jos olisimme lähettäneet kutsut aikaisemmin, olisiko ystävämme sittenkin päässeet. ”Jos tädillä olisi munat, hän olisi setä.” Niinpä, loputtomiin.
Parasta on vain kuin hyväksyy tosiasian, että tämä onnettomuus tapahtui minulle. Mielestäni missään ei punnita, kuinka paljon jokainen saa paskaa kannettavakseen elämänsä aikana. Tällä kertaa minulla oli huonoa tuuria matkassa ja sain kourallisen lisää paskaa reppuuni kannettavaksi. Onneksi kierrätämme kotona Eevan ja Henun kanssa, joskopa tätä paskaa voisi heittää biojätteisiin lannoittamaan. Heh heh! Olen kuitenkin pelannut koripalloa jo kahdenkymmenen vuoden ajan ja koskaan minulla ei ole ollut mitään ongelmia polvieni kanssa. Nilkkojen tarina on aivan eri, mutta onneksi polvet ovat säilyneet ehjinä. Kyllä tästäkin noustaan ja vielä palataan koriskentille sekä ensi vuonna rinteisiin. Olen jo päättänyt, että haluan palata tuohon kyseiseen rinteeseen ja näyttää sille närhen munat laskemalla se alas asti loukkaantumatta.
No, miltä tuntuu, kun matto vedetään jalkojen alta?
Paskalta.
Mutta paistaa se aurinko risusakaankin!
(Hannan sanojen mukaan. Hanna-Suomi-sanakirja: risukasaankin)
