Syksy saapui olohuoneeseen
Mun sisustusinto on uinunut Ruususen unta jo…hmm, en edes osaa sanoa kuinka kauan! Ei mitään muistikuvaa milloin viimeksi olisin höösännyt ainakaan mitään kovin suurta. On tässä toki tämän vuoden aikana tullut hankittua pari uutta huonekalua ja siirrelty entisiä sinne, tänne ja takaisin, mutta sellaista jeejipii-sisustetaan-laitetaan-inspiroidutaan-hepulia en nyt muista tosiaan pitkään aikaan poteneeni. Nyt sitten päätin tarttua edes vähän itseäni niskasta kun on jo syksykin pitkällä ja kaikkee. Haluaisin kuitenkin tarkentaa, että sisustajana minä en ole sellainen, että esimerkiksi vaihtelisin keväisin, syksyisin ja juhlapyhien aikaan verhoja (ihan jo lähtökohtaisesti siitäkin syystä, että vihaan silittämistä) tai näpertelisin muutakaan sesonkiin sopivaa, mutta joitain pieniä muutoksia sisustuksessa tapahtuu ainakin keväisin, syksyisin/talvisin ja jouluisin. Tuurisisustajan vikaa minussa sitä vastoin on paljonkin. Siivous- ja sisustushepulin iskiessä (ajoittuu usein kevääseen) saattaa kontrolli kadota täysin ja kokonainen huone mennä uusiksi. Hirvittävän kannattavaa niin kukkarolle kuin ympäristöllekin.
Tällä kertaa syksy saapui olohuoneeseen hyvin varovaisesti ja vaatimattomasti. Mitään uutta en ole hankkinut, jotain vaan pengoin kaappien kätköistä. Syksyisin ja talvisin kaipaa paljon kaikkea muhkeaa ja pehmoista, sitä ikäänkuin haluaa rakentaa talviunipesän (ja haluaisi kyllä jäädäkin talviunille, eipä sillä). Kaivoin siis sisustustyynyt esiin.
Pövvöpövvöpövvönen! Silittelin haikeana lampaantaljaakin. Pövvötyyny pääsi sohvalle, mutta lampaantaljan jätin vielä odottamaan pakkasia. Jonkinnäköistä vilttiä kaipailin myös olohuonetta laitellessani, heitin vanhan mäkeen kesällä. Työkaveri on minulle erästä kaunokaista käsityönä tekemässä, mutta sitä odotellessa voisi jotain kehitellä – ja PIM! Ajatuksiani luettiin (pitääkin hankkia foliota…) ja mies toi kaupunkireissulta minulle aivan mahtavia tuliaisia. Nyt on maailman söpöin kettu-fleeceviltti ja hillittömän iso ja tukeva lyhty pönttöuunin vieressä. Juuri sellainen mitä kaipailin aikaisemmassa kynttilät ja kissatalous -postauksessa. Jee!
(Nurkassa oleva vino ja ruma oksankarahka on sitten kahvipensas, jonka mieheni on kasvattanut pikkipikkipikkiriikkisestä taimesta. Se on siis aarre ja sitä ei saa hävittää. Kyllä riipii.)
Kyllä, sohva todellakin kaipasi vielä muhkupuhkuraista vilttiä kun tälleen kokonaiskuvaa katsoo. Nytpä on sitten ihanainen. Ja ai niin, ilmaisena vinkkinä kaikille eläintalouksille: älkää ikinäKOSKAAN ostako IKEAn Ektorp-sarjan sohvaa ainakaan valkoisilla päällysillä. En tiedä onko päällysten materiaaleissa siis eroa, mutta tämä valkoinen ainakin imee karvat kilometrien säteeltä. Melko hyvin ne kyllä irtoaa imurilla, mutta imuria saakin sitten heilutella jatkuvasti mikäli haluaa pitää sohvan siistinä. Itse pidän itseäni varsin suurpiirteisenä, mutta jos minulla jo nykii silmäkulmasta niin siistimmällä tyypillä ois jo katkennu suoni päästä.
Myöhemmin syksyllä tai pakkasten saapuessa myös matto todennäköisesti vaihtuu vihreään pörröiseen. Vaikka asummekin 50-luvulla rakennetussa rintamamiestalossa ei nurkista käy tuuli eikä tuisku, ja iloiseksi yllätyksekseni myöskään laminaatit eivät ole mitenkään erityisen kylmät jalan alla edes talvella, niin silti sitä talviunipesämäisyyttä näköjään kaipaa lattioillekin. Ja kissat on samaa mieltä.
Kynttilät kuuluu totta kai olennaisesti syksyn ja talven sisustusjuttuihin myös. Kirjoitinkin vastottain kynttilöistä kissataloudessa, siellä siis tästä aiheesta enemmänkin. Lähinnä omista ratkaisuista kuinka vältän tuleen syttyvän kissan ja talon, sisustushaaveita ja kaipailinpa vähän ideoita lukijoiltakin.
Pidän valtavasti meidän olohuoneesta oli sitten mikä vuodenaika tahansa. Mielestäni värivalinnat seinissä ja kalusteissa ovat osuneet nappiin ja etenkin oikein valoisalla kesäsäällä olohuone on kuin ihana pirteä karamelli. Hämärämmässä valossa tunnelma puolestaan on hyvin seesteinen, huonetta onkin kuvailtu mielenrauhanhuoneeksi. Kuvassa näkyvä nojatuoli-aivonurkkaus on lempparikohtani meidän olohuoneesta. Kuten näkyy, niin siinähän voisi kuvitella olevan ideana se, että kirjahyllystä voi valita teoksen ja lueskella sitä sitten sivistyneesti nojatuolissa lukuvalon loistaessa kasvoille, jotka ovat ehkä hieman mietteliäät lukijan pohtiessa suuria filosofisia kysymyksiä. Todellisuudessa nojatuoli toimii lähinnä kissojen karvojen tiputusalustana, ja ainoa lukemiseen liittyvä on tainnut tähän mennessä olla Aku Ankan ja somen selailu. Vitriinihylly teoksia sekalaisia rompsuja ja sarjakuvia varten puolestaan valikoitui ei siksi, että kyseessä olisi arvoteoksia, vaan siksi ettei myös kirjat saisi kunniaa kantaa päällään kissankarvaa ja pölypalloja.
Kaikista oleellisen sisustuselementti alkusyksystä loppukevääseen (joskus jopa keskikesällä) tässä talossa on kuitenkin PUU. Halako, pölli, klapi, keppi. Puu ku puu. Sitä nimittäin riittää muodossa jos toisessa, halusit tai et. No, haluun mä oikeesti. Pönttöuuneista hohkava lämpö on ihanan pehnmeetä, tulen rätinä on rentouttavaa ja puu tuoksuu hyvältä. Riittäähän siitä roskaa (ja lisää roskaa ja lisää roskaa) ja vaivaa ja ei sitä hitto soikoon ihan joka päivä jaksas. Mut silti. Pönttöuuneista en suostu luopumaan kuin vasta viimeisen pakon edessä.
Lämpöistä, hämyisää ja pehmeän pörröistä siis olla pitää. Mitä edemmäs syksy etenee, pakkaset saapuvat ja koittaa talvi, sitä pörröisemmäksi muuttuu Pöpelikön talvipesä. Huomasin tässä jo vahingossa vähän ajatelleeni jouluakin, mutta hui ei vielä!