Opettelen sanomaan ei

Niin pikkiriikkinen ja lyhyt sana, mutta niin vaikea joskus sanoa ääneen. Tai tässä tapauksessa ilman ääntä, ihan vaan itselleen. Jos edes joskus osaisi sanoa itselleen pontevasti, uskottavasti ja peräänantamattomasti ei. Ei, minun ei tarvitse. Ei, minun ei pidä. Ei, minun tehtäväni ei ole venyä, vanua ja paukkua yli omien rajojen. Ei, minun ei tarvitse sietää (itseltäni) mitä tahansa tai suostua mihin hyvänsä.

(Okei, rehellisyyden nimissä minun on kyllä hyvin helppo todeta itselleni ”njäääh eihh tänään” mitä esimerkiksi siivoukseen, tupakoinnin lopettamiseen, toisesta kakkupalasta kieltäytymiseen tai lenkille lähtemiseen tulee.)

Ne asiat, joissa minun on hyvin vaikea kieltää itseäni puuttumasta ja murehtimasta, liittyvät vahvasti oman elinympäristön hyvinvointiin ja muiden (läheisten) ihmisten asioihin. Esimerkkinä ensimmäisestä vaikka oma työyhteisö. Kaikilla työpaikoilla on varmasti omat ongelmansa ja kaikissa työpaikoissa varmasti jokainen ainakin jossain määrin pyrkii parantamaan niin omaansa kuin muidenkin työtapoja, yleistä ilmapiiriä ja asioiden sujuvuutta. Mutta entä sitten kun on tällainen minä-haluan-pelastaa-maailman-ja-nousta-barrikadeille-kiljumaan-oikeudenmukaisuudesta -tyyppi märehtii, juoruilee keskustelee, pohtii, analysoi ja vatkaa mielessään asioita myös vapaa-ajallaan? Pahimmassa tapauksessa makaa aamuyöllä silmät lautasina unettomana sängyssään? No daa, siihen väsyy! Lomalla sitten koin ahaa-elämyksen. Ei hitto nuo asiat kuulu minulle eikä minun tehtäväni ole pelastaa maailmaa (tai tässä tapauksessa työhyvinvointia ja siihen liittyviä asioita). Olen päättänyt ottaa uuden zen-asenteen töihin. Aiemmin olin aina etujoukoissa räksyttämässä omista ja muiden etuuksista ja oikeuksista ja pissin millon kenenkin muroihin siinä soturoidessani. Niinpä asenne zen-kehiin. En puutu, en tartu yhtään mihinkään. Mie vaan meen duuniin, hoidan duunini ja lähen duunista. Toistaiseksi toiminut, vaikka edelleen joutuu toki hokemaan mielessään ommm mommm eiii ei ei ei ommmm –mantraa…

Toinen juttu, vähän samankaltainen, liittyy ihmissuhteisiin. Minä olen se ihan älyttömän ärsyttävä besserwisseri, joka puuttuu ja työntää nokkansa ihan kaikkeen ja jolla on mielipide asioihin, kysyttiin sitä tai ei. Kerro minulle huolesi, niin minulla on siihen ratkaisu! (kun joku muu ehkä luennoinnin ja ongelmanratkaisun sijaan tarjoaisi olkapäätä ja sympatiaa). Joten ei. Sanon (tai yritän ainakin sanoa) tässäkin kohtaa itselleni ei. Minun tehtäväni ei ole olla mikään dear Eki eikä minun tehtäväni varsinkaan ole hieroa ystävieni naamaan analysointia siitä miks nyt joku juttu meni pieleen sen sijaan, että aukaisisin heille vaikka uuden kylmän juoman.

Ei on ihana sana. Se ei ole pelkästään negatiivinen ja kurja. Se on olennainen osa omaa hyvinvointia, omasta itsestä välittämistä. Ja minun tapauksessani myös ystävistä välittämistä. Minä opettelen. Mikä on sinun kompastuskivesi?