Opettelen sanomaan ei

Niin pikkiriikkinen ja lyhyt sana, mutta niin vaikea joskus sanoa ääneen. Tai tässä tapauksessa ilman ääntä, ihan vaan itselleen. Jos edes joskus osaisi sanoa itselleen pontevasti, uskottavasti ja peräänantamattomasti ei. Ei, minun ei tarvitse. Ei, minun ei pidä. Ei, minun tehtäväni ei ole venyä, vanua ja paukkua yli omien rajojen. Ei, minun ei tarvitse sietää (itseltäni) mitä tahansa tai suostua mihin hyvänsä.

(Okei, rehellisyyden nimissä minun on kyllä hyvin helppo todeta itselleni ”njäääh eihh tänään” mitä esimerkiksi siivoukseen, tupakoinnin lopettamiseen, toisesta kakkupalasta kieltäytymiseen tai lenkille lähtemiseen tulee.)

Ne asiat, joissa minun on hyvin vaikea kieltää itseäni puuttumasta ja murehtimasta, liittyvät vahvasti oman elinympäristön hyvinvointiin ja muiden (läheisten) ihmisten asioihin. Esimerkkinä ensimmäisestä vaikka oma työyhteisö. Kaikilla työpaikoilla on varmasti omat ongelmansa ja kaikissa työpaikoissa varmasti jokainen ainakin jossain määrin pyrkii parantamaan niin omaansa kuin muidenkin työtapoja, yleistä ilmapiiriä ja asioiden sujuvuutta. Mutta entä sitten kun on tällainen minä-haluan-pelastaa-maailman-ja-nousta-barrikadeille-kiljumaan-oikeudenmukaisuudesta -tyyppi märehtii, juoruilee keskustelee, pohtii, analysoi ja vatkaa mielessään asioita myös vapaa-ajallaan? Pahimmassa tapauksessa makaa aamuyöllä silmät lautasina unettomana sängyssään? No daa, siihen väsyy! Lomalla sitten koin ahaa-elämyksen. Ei hitto nuo asiat kuulu minulle eikä minun tehtäväni ole pelastaa maailmaa (tai tässä tapauksessa työhyvinvointia ja siihen liittyviä asioita). Olen päättänyt ottaa uuden zen-asenteen töihin. Aiemmin olin aina etujoukoissa räksyttämässä omista ja muiden etuuksista ja oikeuksista ja pissin millon kenenkin muroihin siinä soturoidessani. Niinpä asenne zen-kehiin. En puutu, en tartu yhtään mihinkään. Mie vaan meen duuniin, hoidan duunini ja lähen duunista. Toistaiseksi toiminut, vaikka edelleen joutuu toki hokemaan mielessään ommm mommm eiii ei ei ei ommmm –mantraa…

Toinen juttu, vähän samankaltainen, liittyy ihmissuhteisiin. Minä olen se ihan älyttömän ärsyttävä besserwisseri, joka puuttuu ja työntää nokkansa ihan kaikkeen ja jolla on mielipide asioihin, kysyttiin sitä tai ei. Kerro minulle huolesi, niin minulla on siihen ratkaisu! (kun joku muu ehkä luennoinnin ja ongelmanratkaisun sijaan tarjoaisi olkapäätä ja sympatiaa). Joten ei. Sanon (tai yritän ainakin sanoa) tässäkin kohtaa itselleni ei. Minun tehtäväni ei ole olla mikään dear Eki eikä minun tehtäväni varsinkaan ole hieroa ystävieni naamaan analysointia siitä miks nyt joku juttu meni pieleen sen sijaan, että aukaisisin heille vaikka uuden kylmän juoman.

Ei on ihana sana. Se ei ole pelkästään negatiivinen ja kurja. Se on olennainen osa omaa hyvinvointia, omasta itsestä välittämistä. Ja minun tapauksessani myös ystävistä välittämistä. Minä opettelen. Mikä on sinun kompastuskivesi?

Kommentit (5)
  1. Kuulostaa (jälleen kerran) ihan ku mun kynästä tulleelta tekstiltä! Oon kanssa ihan ylettömän ratkaisukeskeinen ihminen (=aiheuttaa herkästi närää ihmissuhteisiin kun täräyttelee omasta mielestä itsestäänselviä vastauksia muille) enkä osaa olla vatvomatta sitten yksin ollessakaan. Mindfulnessin opiskelu on auttanut tässä jonkin verran, eli kun joku kela lähtee päälle niin nyt osaan välillä ihan itse puuttua siihen pääni sisällä ja sanoa että mun EI tarvi tarrata tähän(kään) asiaan nyt. Eikä ratkaista sitä.

    En oo ikinä välittänyt self help-oppaista sen enempää, mutta Eckhart Tollen ”Läsnäolon voimaa” lueskelin jonkun verran joskus kun ahdisti tosi pahasti, ja siitä sai paljon apuja 🙂

    Pitäiskö meidän perustaa joku vertaistukichat yön pimeitä tunteja varten :’D

    1. Ooooh! Vertaistukichatissa käsiteltäisiin ainakin pölyjen pyyhinnän sietämättömyyttä, salaista vihaa (=kateutta) pirtsakoita aamuihmisiä kohtaan, veemäisiä hammaslääkäreitä, polvissa roikkuvia silmäpusseja yövuorojen jälkeen, punaviinin riittämättömyyttä tai sitten sitä, että sitä onkin liikaa (voiko olla?) ja siksi seuraavana päivänä tekee mieli pekonia ja salamia, metsään kaipuuta ja haluaisin-olla-parempi-martta-haikailua.

      …MUTTA, kammottavaa kyllä, näen sieluni silmin kuinka tämä yöllinen chattailu menisi lopulta siihen, että siellä sitä kaksi hemmetin vatipäätä yrittäisi kilpaa keksiä, kuinka ratkaista tämä kiperä tilanne minkä kanssa toinen nyt sitten ikinä huokailisikaan! :’D

      1. Voi kyllä :”’D Veikkaan että pelkästään pekoninkaipuun selättämiseen menisi enemmän öitä kuin lihatonta on enää edes jäljellä! Punkkuongelma on kyllä ikuinen, aina se loppuu kesken ja aamulla tuntuu siltä että sitä oli siltikin liikaa 🙁 

  2. No minä täällä taas minä, riivaaja. Sorry.
    Sinäkin oot liian kiltti. Niin kuin minäkin. Kiltti ja helposti hyväksi käytettävä. Helppo tulla kertomaan huolet ja murheet ja sitten sinä murehdit niitä aamun pitkinä tunteina. Huoks.
    Mutta hyvä, että opettelet sanomaan ei. Mieluummin aikaisemmin, kuin liian myöhään. Itse olen oppinut sanomaan ei vasta nyt, vaikka vieläkin olen välillä liian kiltti, AM:n mielestä.

    Pidä pintasi!

    1. Eiiiii. Ei ei ei. Tuo ei ollut ollenkaan tässä pointti. Minua ei suinkaan mitenkään kuormiteta ystävien ongelmilla ja huolilla, ei. Minulle saa ja pitää kertoa ilot ja surut, niin kuin ystävät toisilleen tekee. Ongelma tässä on minun suhtautuminen ongelmiin – sen sijaan siis, että antaisin tukea ja ymmärrystä näissä huolissa ja murheissa, minä alan etsiä niihin ratkaisuja.  Ja ihan aina ihminen ei todellakaan kaipaa mitään ratkaisuja, vaan ihan vain sitä kuuntelevaa korvaa ja olkapäätä, johon voi pyyhkiä itkuisen räkänsä. Ongelmanratkaisu tulee sitten myöhemmin. Eli tässä kohtaa minun siis pitäisi sanoa analysoivalle ja järkiperäiselle mielelleni ei, ja olla ennemmin se ymmärtävä, kuunteleva ystävä.

      Työasioissa periaatteessa sama homma. Ei minun harteilleni lastata mitään eikä ne asiat todellakaan minulle kuulu. Minulla vaan on itselläni taipumusta lähteä murehtimaan ja yrittää ratkoa itselle kuulumattomia juttuja. Ei siksi, että muut minulta sitä vaatisi, vaan siksi, että olen tällainen. Siinä kohtaa siis taas tämä ei:n opettelu, opetella sanomaan itse ei itselleen.

      Ikävää, että sinulla sitten taas on juuri toisinpäin! Siinäkin, oman hyvinvoinnin ja itsestä välittämisen vuoksi, täytyisi osata sanoa ei. Ei niille, jotka sinua käyttävät hyväkseen (ehkä tietämättäänkin?) ja itsellesi, ettet anna muille enempää mitä sinulla on omien voimavarojen puitteissa annettavaa.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *