Hah. Tämä on niin ilahduttavaa, kun blogini lukijoissa on ainakin kolme kanoihin hurahtanutta ja niistä haaveilevia tyyppiä. Tulee hyvä mieli kun omilla höpinöilläni, omalla pikkiriikkisellä blogillani, voin tarjota edes muutamalle ihanalle sellaisia kuulumisia ja sellaista lukemista, jota ei välttis ihan jokaisesta blogista löydy. Kiitollisena otan siis postaustoiveita vastaan (muistakin aiheista toki!) ja niitä toteutan, tällä kertaa kiitokset menee kirsulle Kajaaniin. 🙂

Edellisen postauksen kommenttiosiossa jo kerroinkin jotain, mutta eipä se mitään, toistossa on tehoa! Hirveästi ei tosiaan ole kanoista ja kanalan touhuista vielä kerrottavaa, koska tämä kevätkausi etenee niin mahdottoman hitaaaaaasti. Jossain määrin ovat päässet onneksi jo ulkoilemaan ja Jere on hakannut/kolannut/lapioinut/taistellut apinan raivolla kanojen tarhasta mielettömät lumimassat pois. Säät eivät kuitenkaan edelleenkään täällä tundralla suosi (eikä taida juuri parempi tilanne olla etelässäkään), joten täyteen kevättouhotukseen ei totisesti olla vielä päästy. Eilen oli kertakaikkisen upea ilma ja saivat kekkuloida pihalla aamuvarhaisesta iltamyöhään. Tänään puolestaan kopin luukku on pysynyt visusti suljettuna kun koko päivän on taivaalta työntänyt nenäliinan kokoisia räntäriekaleita.

Lohduttomalta näyttää…

Viimeksi kanajuttuja kerroin helmikuussa, Jo tuolloin mainitsin siitä miten Ahti-kukkomme on erityisen kunnostautunut ihmisten päälle hyökkäilyistä ja pohdiskelin sitä kuinkahan pitkäikäinen tämä kukko siitä syystä tulee olemaan. Kukkopaistiksi on meillä siis aiemminkin joutuneet kiukkuiset tapaukset. Samalla harmittelin, ja harmittelen edelleen, että oma laatuaikani kanojen potpoilua seuraten on typistynyt olemattomiin kun ei siellä enää uskalla niin hengailla, puruihin istahtaminen ja rouvien kanssa keskustelu on aivan pois suljettu juttu. Tilanne ei tästä valitettavasti ole parantunut. Ahti-kukkelikuulle edelleenkin sihistään hampaiden välistä kirveen olemassaolosta, mutta toistaiseksi saanut kuitenkin jatkaa eloaan ja oloaan. Kun on se vaan niin mahdottoman komea ja loistava isäntä kanoilleen!

Anoppirakas oli meillä kanamummona meidän Italian lomareissun ajan. Muistona tästä on hänellä polvitaipeessa jäätävä mustelma, kun oli mennyt kukolle selkänsä kääntämään…No, siinä oli anoppi lukenut kukolle lakia niin ettei varmasti jäänyt asia epäselväksi naapureillekaan – ja ei kukko toistamiseen hyppinyt nenille. Mistähän sitä itselleenkin löytäisi moisen sanansäilän ja auktoriteetin?! 😀 Minähän siis olen edelleenkin se sama retee muija, joka pelkää polvenkorkuista kukkoa.

Kanojen eloon ja oloon ei suurempia kuulu. Talven räjäyttämät sulkapuvut alkavat olla taas kauniisti ojennuksessa ja heltat ovat jälleen nousseet terhakkaasti pystyyn, helottavat kirkkaanpunaisina valmiina ottamaan vastaan jännittävän ja ihanan kesän. Kananmunatehdas pyörii täyttä häkää. Kaikki on siis vallan mainiosti kun vaan tuo luontoäitikin pääsisi taas tehtäviensä tasalle!

Iloisia perheuutisia on myös kerrottavana! Mainitsin jo maaliskuun lempparit -postauksessa siitä kuinka puolituttu laittoi ihan yllättäin viestiä ja kysyi, että onko meillä vielä kanoja ja heltiäiskö heidän vauvakuumeisen kanamamman alle muutamia munia haudottavaksi. Heltisihän meiltä ja kolme viikkoa myöhemmin saimme uutisia – yksi suloinen pikkutinttara oli kuoriutunut! <3 Harmillista sinänsä, että vain yksi lähti kehittymään (kana kun on parvieläin ja pikkutipitkin kaipaavat ja tarvitsevat kavereita), mutta pääasia, että kanamamma pääsi mielensä päähän.

Ajatuksissani olen myös pyöritellyt postausta kanalan perustamisesta vanhaan rähjäiseen leikkimökkiin (koska siitäkin kokemusta on, ja toivetta aiheesta heitetty aiemmin), mutta alottamisen vaikeus on ollut ultimaallinen.