Saanko friikahtaa vähän?
Ihan vähän voisin juosta pihalla ympyrää ja kiljahdella? Pikkuisen voisin sitten hengitellä paperipussiin ja jatkaa ympyrän juoksemista toiseen suuntaan? Saanko?
Tältäkö tuntuu kun haaveille annetaan lupa toteutua? 😀
Reilu puoltoista kuukautta sitten minä kypsyttelin ajatuksen opiskelusta sille asteelle, että uskaltauduin aihetta miettimään ihan silleen oikeesti vakavasti, oikeita realistisia vaihtoehtoja punniten. Vasta viikko ja yksi päivä sitten minä esitin työnantajalle laatimani suunnitelman opiskelun ja työn yhdistämisestä. Tänään lopeteltuani yövuoron jälkeisen raportin antamisen ja valmistautuessa nukkumaan lähtöön (samalla sadatellen kylmää viimaa joka työmatkapyöräilijää kurittaisi) ja toivoteltaessani heippoja aamuvuorolle katsoikin pomo minua leveä hymy kasvoillaan ja sanoi, että ”vastaus kysymykseesi on muuten kyllä”. Aamuaivo raksahti hyvin hitaasti rattaillaan, kunnes…ai kyllä, ai opiskeluun KYLLÄ? Ja sit mie en tiiä mitä tapahtui, mutta jotain siinä steppasin ja sanoin ehkä noin kymmenen kertaa kiitos enkä voinut lakata hymyilemästä ja hyvä etten kapsahtanut herra iso herran kaulaan. KYLLÄ.
Kevättalvella miusta tulee sit ihan Oikee Opiskelija ens alkuun työn ohella (lyhennettyä työaikaa) ja myöhemmin jään opintovapaallekin. Oo äm gee. En osaa päättää oonko nyt enemmän innoissani vai kauhuissani, joten friikahtelen nyt sitten sitä ympyrää ja tuskastun kun perheelle ja Jerelle laittamiini viesteihin ei löydy ollenkaan tunnetilaan sopivia hymiöitä. 😀
Kyllä. Kylläpä kyllä.
Muistui tässä samalla mieleen, että juuri tällä tavoin samainen pomoni samassa työpaikassa ilmoitti syksyllä 2013 yövuoroni päälle, että tässä oisi sulle vakipaikka. Fiilikset oli eittämättä silloinkin vähintään yhtä friikit. Silloin en meinannut innostuksissani löytää työpaikan ovesta ulos ja muistaakseni kapsahdin pomon kaulaan, että on tässä nyt, kröhh, jotain henkistä kasvua ja aikuismaisia käytöstapoja päässyt kehittymään.
Ai niin ja ei muuten enää haitannut kotimatkalla tuuli eikä lumi. 😀
