Tavoitteena työn ja opiskelun yhdistäminen (askel otettu!)

Kirjoitin jo aiemmin bloggauksen työ, opiskelu ja elämä, jossa siis ähkäilin, pähkäilin ja haaveilin kuinka voisin yhdistää avoimessa yliopistossa sosiaalityön opiskelun ja kokopäivätyön. Tuolloin totesin, ettei vuorokaudessa riittäisi tunnit, päässä virta, elämässä ilo eikä parisuhteessa jousto. Myöskään täysin kokopäiväopiskelijaksi heittäytyminen ei ole mahdollista ihan jo taloudellisistakaan syistä + pidän kuitenkin työstäni. Olin hyvin turhautunut ja minusta tuntui, että vain lottovoitto voisi toimia ratkaisuna. Joskaan ei sekään ihan riskitön olisi, sillä itsensä kehittäminen opiskellen vs. drinksuttelu palmupuiden alla…noh…niin.

Tuon postauksen jälkeen kipinä opiskella jäi elämään ehkä vielä voimakkaammin mitä se on tähän asti ollut ja lopulta kyllästyin jo itsekin loputtomaan jahkailuuni ja haaveiluuni – olihan tätä juupas-eipäs-en tiedä-pallottelua jatkunut jo yli vuoden. Niinpä tällä viikolla otin ensimmäisen ihan konkreettisen ja oikean askeleen (harppauksen!) edistääkseni tätä asiaa – ja maanantain kehityskeskustelussa esittelin ideani opiskelun ja työn yhdistämisestä lähimmälle esimiehelleni. Keskustelun jälkeen tämä ideani laitettiin sähköpostitse tiedoksi myös ylemmille esimiehille, kuorrutettuna lähimmän esimieheni puoltolauseilla.

Ehdotin siis, että kunhan olen saanut yhteiskuntatieteiden perusopinnot suoritettua (varovaisen arvion mukaan helmikuuhun mennessä, tämä kurssi ei ole vain omasta aktiivisuudestani kiinni) voisin ilmoittautua sosiaalityön aineopintokokonaisuuteen. Esitin, että ensin jatkaisin töissä 80% työajalla ja tämän jälkeen jäisin kokonaan töistä pois opintovapaalle (aikuiskoulutusrahalle). Tämä mahdollistaisi täysin etänä käytävien kurssien suorittamisen työn (ja lompakon) pahemmin kärsimättä, ja myöhemmin suoritettavaksi jäisi lähipäiviä vaativat kurssit, työharjoittelut ja kanditutkielman vääntö.

Opinto-oikeushan kestäisi ilmoittautumisesta kaksi vuotta, mutta minäpä aion olla niin hurja, että suorittaisin koko hässäkän alle kahteen vuoteen (ja josta lähestulkoon puolet olisin kaiken lisäksi töissä). En tiedä kuinka realistinen tällainen tavoite on, mutta luotto omiin supervoimiin on vankka. Lisäksi motivaatio ja draivi on ainakin juuri nyt niin luja, että en ainakaan kurssien suorittamisen uskoisi olevan mikään ongelma. Sitä vastoin mitä kanditutkielmaan tulee…no, aivoni menevät siinä kohtaa Scarlett O’Hara -tilaan ja siirtävät aiheen ”ajattelen tätä sitten huomenna” –lokeroon.

Nyt sitten jännityksellä odotan millaista reaktiota suunnitelmaani ylemmältä taholta tulee. Toivottavasti minulle näytetään vihreää valoa ja pääsisin kevättalvella sukeltamaan kunnolla opintojen maailmaan.

Tähän loppuun vielä muistelua siitä miltä avoimessa opiskelu viime kevättalvella näyttikään…

Tässä eräänä päivänä jatkoin opiskelua, teoreettista ajattelua, johtopäätelmien tekoa ja ongelmanratkaisua myös noin niinku käytännön tasolla.

Ihmisen kuppi: Vihreetä mössöä.

Ihmisen ongelma: Ei aikaa nokosille.

Kissan kuppi: Mehevää tonnikalaa.

Kissan ongelma: Jaksaisko kääntää kylkeä.

Johtopäätös: Ihmisyys sucks. (Haluan olla kissa.)

DSC_0026-002.JPG

DSC_0017.JPG

Empiirisen tutkimuksen perusteella voidaan kuitenkin todeta, että kyky ratkaista ongelmia on kunnossa niin ihmisellä…

DSC_0017 (3).JPG

…kuin kissallakin.

DSC_0017 (2).JPG

 

Kommentit (2)
  1. Toista vuotta jo avoimessa työnohessa opiskellessa nyt alkaa tuntua, että vähän painaa nää hommat päälle. Vaihdoin täysin vieraalle alalle, jossa pelkkä termien kääntäminen itselleni ymmärrettäviksi viel aikaa ja voimia 😀

    Kovasti tsemppiä opiskeluhommiin!

    1. Minä sentään pysyttelen sosiaalialalla niin työssä kuin opiskelussakin, mutta aivan varmasti PALJON uutta on edessä!

      Kiitos ja tsemppiä sullekin! 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *