18.5.2020 sv

Analyysi: Billions – Kun mikään ei riitä

Showtimen hittisarjan Billionsin uusin, viides, kausi on nyt alkanut ja nähtävissä HBO:lla. Koronarajoitusten aikana on ollut hyvin aikaa katsella sarjoja, jotka ovat joskus jääneet syystä tai toisesta kesken. Billions on ollut itselleni näitä sarjoja. En jaksanut aikoinaan syventyä siihen, mutta nyt koronan myötä sekin tuli katseltua. Ymmärrän hyvin miksi kyseinen sarja on niin suosittu.

Siinä on juonittelua, raflaavaa seksiä, työnarkomaaneja, kalliita autoja ja asuntoja, ja se kuvaa superrikkaiden elämää. Mikä olisikaan parempaa todellisuuden pakoa kuin syventyminen talousrikollisten ihmissuhdekuvioihin ja seuraaviin juonitteluihin. Billionsin maailmassa kenet tahansa voi ostaa, mitä tahansa saa rahalla, ja jos raha ei auta niin hätiin voi aina kutsua fixerin, oman kokin, ammattilaisvenyttelijän tai pilates-ohjaajan. Unohtamatta huumeita, kalliita seuralaisia tai luksusjahteja ja yksityislentokoneita.

Billions kuitenkin herättää kateuden lisäksi säälin tunteita. Päähahmot ovat niin kietoutuneita omaan elämäntapaansa, että he eivät näe metsää puilta. Mikään ei riitä elämässä. Yhtäkkiä 150 miljoonan dollarin omaisuus on ihan liian vähän voidakseen ylläpitää totuttua elämän tasoa. Kuinka köyhän perheen kasvatti ei yhtäkkiä pystykään vähentämään kulutustaan edes muutamaa miljoonaa? Samalla toinen juhlii viiden miljoonan dollarin voittoaan, vain joutuakseen nuoren rahan himoisen naisen uhriksi.

Raha sekoittaa suhteet, mielenterveyden ja saa ihmiset tekemään järjettömiä ratkaisuja ja rikollisia tekoja. Lohtua haetaan ammattihalaajasta, viinasta ja huumeista, kun pää ei enää kestä omia virheitä, jotka on tehty rahan teon huumassa ja rahan himoissa. On surullista seurata miten kunniallinen HR-päällikkö putoaa jäniksen koloon ja kadottaa omantuntonsa lisäksi oman elämänsä hallinnan. Seurauksia ei joudu koskaan kokemaan, koska joku on aina ostettavissa ja elämää voidaan jatkaa huolimatta siitä mitä rikoksia sitä tulikaan tehtyä.

Billions kuvaa hyvin korruptiota, sen miten tärkeää on valmistua oikeasta koulusta, tuntea oikeat henkilöt ja vallan kahvaan voi kivuta vain ja ainoastaan, jos on valmis tekemään moraalittomia tekoja. Miljardien omaisuutta ei ansaita pelkästään hyvällä onnella ja tuurilla tai kovalla työnteolla, se on hankittu vähintäänkin kyseenalaisin keinoin. Sen sijaan, että muutama sijoittaja ja hallituksen jäsen menettäisi kymmeniä miljoonia, jotta velallisesta yrityksestä saadaan taas kannattava ja ihmiset saisivat pitää työpaikkansa, maksetaan mieluummin sijoittajille miljoonien bonukset ja irtisanotaan ne kaikki 150 000 työntekijää samalla kun laitetaan yritys konkurssiin. Muilla ihmisillä, heidän työpaikoilla tai tunteilla ei ole mitään väliä, kun puhutaan tuloksista ja bonuksista. Pääasia on, että sijoittajat menestyvät ja ovat tyytyväisiä, ihan sama työläisillä.

Sarjassa on myös hyvänä esimerkkinä kokonainen kaupunki. Kahden miehen henkilökohtaisessa taistelussa ei ole yrityksien lisäksi kokonaisilla kaupungeilla mitään väliä. Jos kaupungin päättäjät ovat tehneet huonoja sijoituksia ja kaupungin varat ovat loppu, ei biljonääriä ahdista takavarikoida kaupungin kaikki omistukset ja varat. Ne laitetaan lihoiksi ja kaupunkilaiset saavat maksaa päättäjien virheistä. Tärkeintä on saada investoinnit takaisin ja mieluiten vielä korkojen kera.

Ohjelmassa tehdään myös historiaa. Taylor, yksi hahmoista, on panseksuaali ja muunsukupuolinen. Käsittääkseni ensimmäisiä kertoja tv-sarjassa kuvataan muunsukupuolisen ihmisen rakkaus- ja seksielämää. Hän on yksi päähahmoista, tajuttoman nerokas ja älykäs ihminen, joka yrittää pitää edes jotenkin moraalinsa rippeistä kiinni. Taylorin tyyli on myös kadehdittava, hänellä on juuri sopivan androgyyninen vaatekaappi. Wendyn pitkät ruskeat hiukset, valtijattaren korvakorut ja tyköistuvat kotelomekot taas muistuttavat meitä siitä, että naisen ikä ei määrittele hänen tyyliään tai seksikkyyttään.

Olen valitettavasti kohdannut urani aikana kaikenlaisia ennakkoluuloja naisia kohtaan ja ikärasismiin, jonka mukaan naisen pitäisi äidiksi tultuaan tai tietyn iän ylitettyään pitäytyä maanläheisessä tyylissä eikä missään nimessä korostaa omia hyviä puoliaan tai tuoda esille seksikkyyttään. Wendy kopistelee korkeissa koroissaan, samalla kun Taylorilla on järkevät kävelykengät jalassa.On ihanaa vaihtelua nähdä kuinka ihmisten ei tarvitse istua niihin iänikuisiin stereotypioihin vaan he voivat toteuttaa itseään ja omaa tyyliään vapaasti. Erilaisesta tyylistään huolimatta molemmat ovat älykkäitä, menestyviä oman polkunsa kulkijoita. Vaikka oma suunta onkin joskus kadoksissa tai polulla on vaikea pysyä.

Sarjassa ollaan muutenkin kiinnitetty huomiota muotiin ja tyyliin. Vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen ja Lehman Brothersin kaatumisen jälkeen ihmiset ovat yhdistäneet talous- ja rahoitusalalla miesten tummat puvut talousrikollisiin ja ihmisten rahojen tuhoajiin. Sen sijaan Bobby vetäisee niskaansa 2000 dollarin kashmirhupparin ja lähtee pääoman keräämisreissulleen. Vastapainona ovat Chuckin liituraitapuvut ja liivit kelloineen, jotka vahvistavat hänen persoonaansa ja asemaansa syyttäjänä. Hän kokee pukunsa univormuna, joka tuo hänelle statusta, arvovaltaa ja itseluottamusta. Puku on kuin panssari kauniin vaimon ystäviä vastaan.

Ax Capissa ja muissa vastaavissa yrityksissä sekä start-upeissa suositaan yhä edelleen kasuaalia linjaa. Se huppari, bändipaita, farkut ja tennarit -kokonaisuus on mitä luultavammin yhtä kallis kuin hieno puku, tai ainakin hintatasossaan lähellä sitä, mutta se luo kuitenkin mielikuvan siitä, että tässä ollaan nyt tavallisten ihmisten kanssa tekemisissä. Vaikka Bobbyssa ei ole mitään tavallista.

Sarjan käsikirjoitus on huippua, dialogia on pakko välillä jäädä ihastelemaan ja makustelemaan, huumori on joko hienostunutta tai täysin överiä. Kausien aikana hahmot kehittyvät, osa jää hieman taka-alalle, jotkut unohdetaan kokonaan, toiset palaavat ruutuun uudelleen kun on miettinyt mitähän hänellekin tapahtui. Hahmojen kaaret ovat kuitenkin hyvin mietitty. Välillä dialogi on heikompaa, mutta sitten taas palataan taattuun Billionsin laatuun. Ainut näyttelijä kenen suorituksesta en pitänyt oli Nina Arianda (Rebecca Cantu). Mielestäni hän oli huono valinta rooliinsa. Kaikista muista näyttelijöistä hehkui tietynlainen rentous, ammattitaitoisuus ja kyky näytellä, olla siinä omassa roolissaan. Nina taas tuntui jotenkin löysältä, passiiviselta ja välinpitämättömältä roolissaan. Hän tuli kohtaukseen, sanoi vuorosanansa monotonisesti ja poistui paikalta.

Sen sijaan jos häntä vertaa Spyrokseen tai Wagsiin. Oi mitä iloittelua heidän hahmonsa ovatkaan. Erityisesti Spyros on loistava ”pahis”. Hänen superkornit heitot, kahvihifistelyt ja kiusallinen liikehdintä on loistavasti tehty. Wags taas on niin perinteinen mieslapsi kuin olla ja voi. Monta epäonnistunutta avioliittoa, asuu hotellissa, väärinkäyttää päihteitä, lapset ovat hylänneet hänet ja silti ei voi kuin tuntea sääliä, kun hänen isänsä lahjoittama kello varastetaan ja Wags pillittää kuin pieni lapsi. Sen sijaan Bobby ei heikkouksiaan tai tunteitaan näytä. Hän on jopa ylimielinen ihmisille, jotka niitä tuntevat. Hänen otsaryppynsä vain syvenee ja kulmakarvat kohoavat hänen kuunnellessaan kuinka joku kertoo tunteistaan. Ainut henkilö kenen kanssa Bobby syventyy on Wendy. Onkin erikoista ettei heidän välille ole kehitelty sitä perinteistä rakkausdraamaa. Heidän ystävyytensä on jotain niin aitoa ja heidän välinen yhteytensä käsinkosketeltavaa. Onneksi käsikirjoittavat eivät ole tehneet sitä kornia ja typerää virhettä, että Bobbylle ja Wendylle olisi kirjoitettu rakkaussuhde.

Sarjassa käsitellään myös seksuaalisia fetissejä ja seksuaalisuutta tavalla, jota en ole aiemmin nähnyt tv-sarjoissa. Chuck on sadomasokisti, ja hänen seksuaalinen halunsa ei syty ilman heidän välinelaatikkoa. Joten hänellä ja Wendyllä on hieman erilaisemmat petipuuhat kuin mitä tv:ssä on normaalisti totuttu näkemään. Sen sijaan, että he kaatuisivat siihen perinteiseen lähetyssaarnaajaan puhtaiden valkoisten lakanoiden keskellä, Wendy pukeutuu nahkaan ja Chuck roikkuu valjaissa. 50 shades of Greyn myötä S/M-suhteet ja BDSM-seksi tuli valtayleisölle tutuksi, mutta niissä elokuvien irvikuvissa ei oikeastaan keskitytty BDSM-seksin syvällisempään puoleen, arousal templateen (en tiedä mikä se on suomeksi) ja siihen minkälaista seksiä ihmiset harrastavat ja erityisesti siihen, että miksi he harrastavat sellaista seksiä kuin harrastavat. Chuckin ja Wendyn suhde on hienosti kuvattu, kuten myös Wendyn kasvava pettymys ja tyytymättömyys mieheensä.

Moni muu sarja saisi ottaa mallia Billionsista ja siitä miten käsikirjoittajat ovat onnistuneet kuvaamaan erilaisia ihmisiä, luonteita, mieltymyksiä ja tarinan kaaria näiden kausien aikana pitäen tarinan ja hahmot jatkuvasti kiinnostavina, mutta kuitenkin tietyllä tapaa muuttumattomina ja loogisina toimijoina. Samoin Billionsin tavassa kuvata naisia on jotain ainutlaatuista. He eivät ole pelkästään kiinnostuneita miehistä ja puhu toisilleen miehistä ja ongelmista miesten kanssa. Vaan naishahmot ovat itsenäisiä, päättäväisiä, aktiivisia toimijoita, jotka pystyvät puhumaan ja ovat kiinnostuneita muistakin aiheista kuin miehistä. Osa mieshahmoista on välillä lähinnä comic relief -tyylisiä hahmoja, mutta myös mieshahmoille on annettu tilaa kertoa tunteistaan ja mikä tärkeintä näyttää myös niitä pehmeitä tunteitaan.

Suosittelen Billionsia kaikille, joita kiinnostaa rahoitusala, finanssiala, lakiasiat, monimutkaiset ihmissuhteet, hyvä huumori ja sarjat, jotka keskittyvät ”hieman vanhempiin” ihmisiin ja heidän ongelmiinsa.