Netflixissä: Stateless ja pari sanaa pakolaiskriisistä

Oletko ollut tällä viikolla vielä raivoissasi jostain? Jos et, niin katso Stateless Netflixistä ja pääset taas mukavaan ”miksi maailma on näin epäoikeudenmukainen ja kamala paikka” -raivoon ja -olotilaan.

TW / CW: Spoilereita, väkivaltaa, ihmisoikeusrikkomuksia, seksuaalista väkivaltaa

Stateless on karu ja koskettava tarina pakolaisista, pakolaiskeskuksen työntekijöistä ja yhdestä valkoisesta australialaisnaisesta, jotka kaikki kohtaavat yhdessä Australian monista pakolaiskeskuksista. Alkaa sekasortoinen, ihmismieliä hajottava ja epäoikeudenmukaisuuksien sekoittama kohtaloiden suma, joka saa vahvemmankin ihmisen sortumaan väkivaltaan, media-peliin ja valehteluun.

Stateless perustuu löyhästi Cornelia Raun tarinaan. Hän pidettiin ilman syytä Australiassa pakolaiskeskuksessa 10 kuukautta ennen kuin työntekijät tajusivat, että hänellä on itseasiassa pysyvä oleskelulupa Australiaan. Cornelian keissin hoitaja, lääkärit ja keskuksen vartijat eivät tajunneet, että hän kärsii psyykkisistä sairauksista ja hänen oikea paikkansa olisi sairaala eikä pakolaiskeskus ja eristys. Kannattaa lukea hänen koko tarina Wikipediasta, sillä se osoittaa sen miten vääristynyttä byrokratia ja valtioiden virastojen toiminta on. Kukaan ei ota vastuuta mistään, imago ja maine on tärkeintä, papereita ja ihmisiä työnnellään sinne tänne ja asioiden ei edes oleteta ratkeavan, koska loppujen lopuksi ketään ei kiinnosta. Töitä on liikaa, resursseja liian vähäsen ja ihmiset eivät kestä työnsä aiheuttamia paineita ja kaikki kulminoituu siihen etteivät virastot ja osastot kommunikoi keskenään.

Tarinasta tekee kaksinkerroin kamalampaa se, että Australian pakolaiskeskuksien huonot olot nousivat uutisiin vasta siinä vaiheessa, kun huomattiin, että Cornelia Rau vietti kuukausia siellä. Asia ei tainnut kiinnostaa ketään, ennen kuin he tajusivat, että australialaiset itse voivat joutua sinne. No nythän tilanne on sitten ratkaisu siten, että keskukset on siirretty pois mantereelta. Poissa silmistä, poissa mielestä? Näin helppoa se on.

Pakolaisia on tällä hetkellä maailmassa arviolta 70 miljoonaa, ja puolet heistä on alle 18-vuotiaita. Ihmiset pelkäävät pakolaisia ja lukitsevat heidät parakkeihin odottamaan byrokratian rattaiden pyörimistä. Jos et saa pääsyä Australiaan niin mitä sitten tapahtuu? Jos sinua ei voida palauttaa kotimaahasi, mitä sinulle sitten tapahtuu? Ohjelmassa ihmiset ovat olleet vuosia lukittuina keskukseen kuin vankilaan ilman tietoa jatkosta, ulospääsystä ja ilman toivoa huomisesta. Ja vain siksi, että heillä ei ole paikkaa minne mennä. Mikään maa ei ota näitä ihmisiä vastaan ja he eivät voi palata kotimaahansa, joten he jäävät joko keskukseen tai joutuvat vankilaan.

Jotenkin voisin kuvitella, että tilanne ei tule tästä ainakaan helpottumaan tulevaisuudessa. Vaan se tulee vain pahentumaan. Ilmastokriisin, sotien ja köyhyyden vuoksi ihmiset joutuvat lähtemään kodeistaan etsimään elantoa, paikkaa elää ja turvaa. Mitä näille kaikille ihmisille pitäisi tehdä? Onko meillä kohta mantereita ja saaria täynnä keskuksia, joissa nämä ihmiset elävät?

Stateless kuvaa hyvin sen miten pakolaisten kanssa työskentely ei ole helppoa. Tarinat ovat koskettavia, surullisia ja kammottavia. On vaikea tietää kuka valehtelee ja kuka puhuu totta. Vartijat ovat käyneet lyhyen koulutuksen ja näkevät sen mitä he haluavat nähdä ja soraäänet vaimennetaan. Vartijoiden ja pakolaisten tiedot ja pyynnöt kaikuvat kuuroille korville, kun byrokraatit keskustelevat media-näkyvyydestä ja keskuksien maineriskeistä. Samalla heiltä unohtuu se, että tässä on kyseessä oikeat ihmiset. Elävät olennot. He eivät ole pelkästään numeroita paperilla tai koodeja tilastoissa. He elävät, hengittävät, rakastavat, syövät, suuttuvat ja nukkuvat. Heitä ei voi vain unohtaa johonkin keskukseen vuosiksi.

On hirvittävää ajatella miten pakolaisia kohdellaan niin huonosti monissa eri maissa. Heidät erotetaan perheistään ja suljetaan kuin eläimet häkkeihin. Samalla, kun toiset ovat menettäneet kotinsa, toiset käyttävät näiden ihmisten ahdinkoa hyväkseen, jopa tekevät siitä bisnestä. Ihmisten salakuljettajat vievät rahat, lapset päätyvät seksiorjiksi, naiset raiskataan ja miehet pahoinpidellään. Samalla länsimaiset ihmiset näkevät pelkkää pelkoa ja pahuutta ympärillään ja kokevat lapset uhaksi yhteiskuntarauhalle. Samalla leirit ja pakolaisten kohtelu eivät ole ihmisoikeuksien tai ainakaan minun moraalikäsitykseni mukaista toimintaa. Tilanne on kestämätön. Ihmisiä ei voida vain päästää maahan sisään. Nämä keskukset turvaavat maata terrori-iskuilta. Mutta samalla viattomat joutuvat kärsimään vain siksi, että he syntyivät väärään maahan.

Yvonne Strahovski tekee aivan loistavan suorituksen Sofie Wernerinä. Hänen epätoivonsa ja mielensä asteittainen hajoaminen tulee hyvin esille. Sofie ei kestä perheensä asettamia paineita itselleen ja liittyy kulttiin, jossa hän kokee että hänet hyväksytään juuri sellaisena kuin hän on. Tarina on vanhin kaikista. Ihmisen mieli murretaan, hänet pakotetaan seksiin, aivopestään ja jäsenmaksut ovat kevyet 400 dollaria viikossa. Ihmiseltä poistetaan persoona, minuus, perhe, varallisuus ja viimeisetkin mielenterveyden rippeet. Sen jälkeen, kun hänet on puristettu tyhjiin heivataan hänet kadulle, roskana, täysin hyödyttömänä. Negatiivisena, kuten Pat, yksi kultin johtajista, sanoo.  Cate Blanchett on hyytävä roolissaan manipuloivana Patina. Hän kääntää selkänsä miehensä touhuille ja jatkaa elämäänsä samalla, kun toinen itkee ulkona menetettyä elämäänsä.

Ohjelma saa katsojan kuitenkin pohtimaan sitä, että tarvitaanko tarinaan valkoiset kasvot. Eivätkö pakolaisten kärsimät kohtalot kiinnosta ihmisiä ellei pääosassa ole valkoinen nainen? Tarvitaanko valkoisen naisen ääni kertomaan tämä tarina, jotta ihmisten silmät avautuisivat?

Kaikesta huolimatta voin suositella tätä minisarjaa vahvasti.

Pisteet: 4/5

Genre: Draama

Ohjannut: Emma Freeman, Jocelyn Moorhouse

Pääosissa: Yvonne Strahovski,Cate Blanchett, Jai Courtney

Jakelu: Netflix