CW: Tämä postaus sisältää kevyitä juonipaljastuksia ja väkivallan kuvailua.

**

Viime viikolla päättyi monen vuoden odotus ja samalla alkoi aktiivinen nettikampanja The Last of Us Part II:sen arvioissa. Kriitikot ovat kehuneet ja ylistäneet peliä, mutta samalla arviointisaittien käyttäjät ovat antaneet negatiivisia arvioita kyseiselle pelille. Ilmeisesti monelle pelaajalle oli liikaa jotkut pelin juonikuviot ja se, että pelin pääosassa oleva nainen on lesbo, joten päättivät he spämmätä negatiivisia arvosteluita nettiin ilman, että edes pelasivat peliä. Mielestäni se on jokseenkin ikävä trendi, että arvioita syötetään ideologisista syistä eikä niinkään sen vuoksi mitä mieltä pelistä oikeasti ollaan. Tilanne on herättänyt paljonkin keskustelua mediassa ja peliskenessä.

Jo ensimmäisessä osassa oli mielestäni selvää, että Ellie ei ole hetero, mutta en muista ajatelleeni siitä mitään sen kummemmin. Tässä uudessa pelissä Ellien ihmissuhteet ovat suuremmassa roolissa, joten luonnollisesti myös pelissä on enemmän romantiikkaa, seksiä ja keskusteluita. Ellie on kasvanut 19-vuotiaaksi ja kokenut paljon, joten hänen kehityksensä nuorena naisena ja kasvutarinansa on myös isossa roolissa pelissä. En ainakaan muista toista pelisarjaa, jos ei lasketa roolipelejä mukaan, jossa päähahmo olisi ollut lesbo. Itseäni ei Ellien lesbous haittaa, ei se vaikuttanut minun pelikokemukseeni. Mutta pidin kyllä siitä, että sain pelata useammalla eri naishahmolla tässä pelissä. Erityisesti voimakas Abby oli mieleeni. Näin naispelaajan näkökulmasta on mukava nähdä realistisia naishahmoja peleissä.

Elli ja Joel ovat päätyneet ensimmäisen osan jälkeen Jacksoniin, jossa he elävät onnellisina ja rauhassa. Historia alkaa jäädä menneisyyteen ja poistua molempien mielestä. Joel on ottanut entistä vahvemmin isän roolia Ellien elämässä ja he hakevat tasapainoa suhteeseensa. Joskus Joel rikkoo Ellien rajoja ja he riitelevät, joskus taas heillä on ihanan herkkiä kohtauksia. Ellie on ihastunut Dinaan ja yhden juhlaillan jälkeen on selvää, että Dina vastaa Ellien tunteisiin. Alkaa Dinan ja Ellien suhteen elinkaari, jossa käydään lävitse hankalia tunteita, oman paikan löytämistä maailmasta sekä puhdasta välittämistä ja rakkautta. Pidin Last of Usissa erityisesti siitä, että hahmot olivat realistisia ja dialogi luontevaa. Näin ihmiset voisivat oikeassakin elämässä puhua. Peli on todella kaunis, sitä on ilo katsella ja nautin paljon sen pelaamisesta.

Pelissä on kuitenkin omat ongelmansa. Aikaisemmin viekas ja varautunut Joel on yhtäkkiä täysin rentoutunut ja päästää suustaan asioita, jotka häntä kaduttavat myöhemmin. Tarinan polku ei aina toimi, joskus kun Ellie seikkailee yksin eikä pelin kulkua ole tasoittamassa välianimaatiot tai mielenkiintoiset tapahtumat tuntuu se tylsältä pelattavalta. Samaa hiippailua ja tarvikkeiden keräämistä. Osa kohtauksista toistaa itseään ja pelissä on ihan liikaa paikasta toiseen juoksemista. Välillä tuntuu siltä, kuin pelin tekijät eivät olisi tienneet mitä peliä he ovat tekemässä. Onko kyseessä tarinavetoinen tiivistunnelmainen putkijuoksu vai avoimen maailman roolipelimainen kokemus. Last of Usissa on elementtejä molemmista ja välillä tuntuu siltä, kuin olisi ollut parempi jos pelin tekijät olisivat sitoutuneet yhtenäiseen kokemukseen. Nyt pelistä huomaa selvästi, kun käsikirjoittaja vaihtuu tai tarinan osio on jotenkin hätäisesti hutaistu kokoon, kun on huomattu, että tarvitaan lisää pelattavaa. Tarina kuljettaa pelaajaa syvistä suruista herkistäviin kohtauksiin ja suuriin tunteisiin, siinä on jännitystä ja pelkoa, inhoa ja sydämellistä katseltavaa.

Uutena asiana pelissä on se, että pelissä on enemmän hahmoja kuin ensimmäisessä osassa. Käytännössä tämä tarkoittaa enemmän dialogia ja vuorovaikutusta, pelissä pääsee myös pelaamaan useammalla kuin yhdellä hahmolla. Ensimmäisessä osassa oli yksi tai kaksi kohtausta, jossa pelattiin Elliellä. Nyt pelissä pelataan lähinnä Elliellä tai Abbylla. Joelille on jätetty muutama hassu kohtaus tai hän on statistina kohtauksissa. Hänen kanssaan pääsee kyllä suorittamaan muutaman tehtävän, mutta Joel ei ole tämän tarinan keskiössä. Tässä on yksi syistä Ellien lesbouden ohella, josta pelin fanit ovat suutuksissa. Se tuntui pettymykseltä, että Joelilla ei pääse pelaamaan yhtä paljon kuin ensimmäisessä osassa. Toisaalta se oli itsestään selvää, että tämä peli keskittyy Ellieen, siinä missä edellinen Joeliin.

Kosto ja sen kierre on pelin kantava teema. Ihmisen kostonhimo osoittautuu tässä kovin kohtalokkaaksi monelle hahmolle. Osa kuolemista oli todella shokeeraavia. Väkivaltaisuus ja sen luoma ällötyksen tunne oli vahvassa roolissa pelissä. Toisinaan teki todella pahaa hakata toisia hahmoja ja toisinaan taas sai suurta nautintoa siitä, että pystyi kostamaan pahoja tekoja. Pelin juoni kuljettaa pelaajaa läpi nousujen ja laskujen, vieden sietokykyä äärimmäisyyksiin. Pelin käsikirjoittajat ja ohjaaja ovat onnistuneet tuomaan loistavasti esiin sen miten alkuun väkivalta ja kostaminen tuntuvat loistavilta ideoilta ja myöhemmin sitä oikeastaan katuu omia tekojaan ja ymmärtää sen miten kostamalla päätyi vain satuttamaan enemmän ihmisiä. Kostosta eivät kärsi pelkästään asianomaiset vaan myös viattomat uhrit joutuvat kostoretkeläisten vuosi kärsimään kohtuuttomasti. On erityisen tärkeää ymmärtää se, että koston kierre täytyy katkaista, väkivallalle pitää saada loppu muuten myös jo syntymättömät, viattomat lapset, joutuvat kärsimään vanhempiensa virheistä. Samaa teemaa on nähty niin taiteessa, teatterissa, elokuvissa kuin myös oikeassa maailmassa. Last of Us on loistava esimerkki siitä miten kostaminen ei yleensä hyödytä ketään.

Peliin on uudistettu paljonkin visuja. Esimerkiksi hirviöiden ulkoasua on päivitetty ja osa hirviöistä näyttää aivan uudenlaisilta verrattuna vanhaan peliin. Uutena elementtinä ovat koirat ja tässä pelissä on enemmän ihmisiä ja vähemmän hirviöitä. Hirviöt eivät jotenkin tunnu enää istuvan tähän juoneen ja oikeastaan en olisi kaivannut niitä ollenkaan. Tarinankerronnan kannalta ne olivat oleellisia taustoituksessa, mutta itse juonessa ne eivät mielestäni olleet oleellisia. Tärkeämpää oli keskittyä ihmisiin ja heidän välisiin suhteisiin ja siihen miten ihmiset olivat toistensa vihollisia. Möröt ja hirviöt tuntuivat vievän tarinaa väärään suuntaan. Niiden tappaminen kävi myös hyvin äkkiä tylsäksi. Pidin enemmän paikkojen tutkimisesta ja hiippailusta vihollisalueella.

Ensimmäisen pelikerran jälkeen ja erityisen alun järkytyksien jälkeen pidin tätä kohtuu heikkona pelinä. En pitänyt tietyistä juonenkäänteistä ja loppu oli mielestäni todellinen pettymys. Pari päivää muhittuani asian kanssa muutin kuitenkin mieltäni. Peli on liian pitkä, sen juonen kuljetus on heikkoa, osa motiiveista ei kestä tarkempaa tarkastelua, mutta kokonaisuutena se oli kuitenkin varsin hyvä kauhuselviytymiskokemus. En nyt usko, että tästä tulee uutta suosikkipeliäni, pidän edelleen ensimmäistä osaa yhtenä parhaimmista peleistä, joita olen pelannut enkä myöskään usko, että jaksan tätä pelata montaa kertaa uudelleen. Mutta olihan tämä varsin ainutlaatuinen kokemus videopelien viidakossa enkä usko, että toista täysin samanlaista tullaan toviin näkemään. Toivon nyt vain kolmatta osaa, jossa olisi se kauan odottamani ja toivomani loppu.

Pisteet: 3.5/5 tai 4 /5. En osaa päättää.