Arkipäiväistä.

Poukkoilen pitkäksi venähtäneiden minuuttien ajan karkkihyllyn välissä. Liikaa värejä,makuja,houkutuksia ja karkkimerkkejä. Pohdiskelen,hypistelen ja tarkkailen vähän jokaista, mutta lopulta päädyn tapani mukaan samaan lohdulliseen ja turvalliseen Maraboun minttukrokantti-levyyn. Uskallus ja rohkeus puuttui jonkin uuden ja eksoottisen kohtaamiseen. Kuinkakohan paljon käytämme aikaa vaihtoehtoisien valintojen väliseen punnitsemiseen päivittäin?

Eilisiä pohdintojani:

Mitä sitä pukisi päälle?  Korkkarit vai tennarit?  Tai toisaalta olisiko sama pukea iso ja lämmin villapaita päälle ja jäädä tyytyväisenä kotiin? 

Niin ja pitäisi hakea kouluihi. Mihin kouluihin? Yliopisto vai ammattikorkeakoulu? Minne? Kauas uuteen kaupunkiin? Ei, en uskalla! Entä jos en saa muuttokaveria? Löydän itseni lopulta neljän seinän välistä höpisemässä turhia ikkunalaudan kukille, kunnes seinät puristavat minut kasaan. Jäänkö siis tänne? Luuseri.

Vihaan näitä ” Hei sinä nuori opiskelija”- infolappuja! Ajatte mut hulluuden partaille. Sinustako uranainen? Lentoemäntä? Lakimies? Entä markkinointisuunnittelija? Eikö, eikö mikään kiinnosta?

Mitä söisin? Jäätelön kutsu on houkuttava ja korviahuumaava, mutta mikä on eilisen lasagnen kohtalo? Katsoisinko kesken jääneen sarjan loppuun vai lähtisinkö reippaasti lenkille? Ehkä menen tänään aikaisemmin nukkumaan. Unessa en kuule järjettömiä ajatuksiani. On vain hiljaisuus.

Joskus edessä on risteys liian monien tieviittojen kanssa, jotka osoittavat niin useaan eri suuntaan. Kyltit ja ohjaukset vilisevät silmissä niin ettet näe eteesi. Silloin on parasta pysähtyä. Ottaa aikalisä ja hengähtää.  Vaikka et nyt liiku eteenpäin, se ei tarkoita ettetkö tulisi vastaisuudessa liikkumaan!