Tehtiin viikko sitten kolmen päivän reissu Keski-Oregoniin Crater Lakelle ja Smith Rockin luonnonpuistoon ja kilometrejä taittui kolmen päivän aikana reilut 800km. Aloitettiin matka aikaisin lauantaiaamusta ja tarkoitus oli päästä hyvissä ajoin Crater Lakelle, ajatuksena tehdä puolen päivän lenkki järvellä ja yöpyä yö läheisellä camping-alueella. Ajettiin Crater Lakelle noin viitisen tuntia ja paikalle päästyämme saatiin selville, että viimeinen telttapaikka oli myyty jo puolisentoista tuntia sitten. O-ou! Ajateltiin kuitenkin tästä huolimatta tehdä päiväpatikka järvellä ja etsiä päivän päätteeksi toinen telttapaikka jostain lähistöltä. Meidän oli tarkoitus kävellä läpi Cleetwood Cove-reitti, joka johtaa järven ainoalle sallitulle uimapaikalle, mutta kun satuin selailemaan camping-paikasta saamaamme lehtistä, oli etusivulla huomautus, että reitti on suljettu elokuun puolesta välistä alkaen kunnostustöiden vuoksi. Kyseinen reitti ei siis tullut kysymykseen ja tähän mennessä oltiin jo ajettu tunti extraa majapaikan ja Cleetwood Cove Trailin takia. Kuuden tunnin ajomatkan jälkeen autossa istuminen ei enää houkuttanut ja muut pidemmät reitit olisivat olleet noin puolen tunnin ajomatkan päässä kyseisestä spotista. Päätettin siis parkkeerata auto lähimmän polun alkuun ja tehdä lyhyt maisemareitti kävellen. Järvi oli mielettömän kaunis ja vaikkei päästykkään uimaan Kraaterijärven sinisiin kristallivesiin, oli järveä silti upeaa katsella ylhäältä käsin.

Järveltä päästyämme seuraava homma oli löytää majoitus. Netti lakkasi toimimasta noin tunti ennen järvelle saapumista, joten googlettelusta ei ollut hyötyä ja valittiin näin ollen umpimähkään suunta, josta lähdettiin etsimään camping-aluetta. Kaksi ensimmäistä paikkaa jotka tulivat matkalla vastaan olivat täynnä, mutta kolmannella yrityksellä onnisti ja löydettiin paikka kahden vuoren välissä sijaitsevan Diamond Laken kupeesta. Oltiin lainattu reissuun teltta, jonka piti olla kahdelle hengelle sopiva, mutta kun otettiin teltta pois pussista, huomattiin että se olisi majoittanut kahden hengen sijaan varmaan ainakin viisi ihmistä. Suuren teltan kasaus oli hieman haastavaa, mutta kun lopulta saatiin teltta pystyyn, ei sen suuruudelle voinut kuin nauraa. Aamulla jatkettiin matkaa ja ajeltiin parin tunnin päähän Smith Rockin luonnonpuistoon, jossa käveltiin yhdeksän puolen kilometrin mittainen Misery Ridge Trail. Reitin nimi oli varsin osuva, sillä puolet reitistä oli tuskastuttavaa kiipeämistä ja noin puolen tunnin jälkeen aavikon kuumuudessa kiviä kavutessa tuli mieleen, oliko reittivalinta kuitenkaan hyvä idea. Jatkettiin kuitenkin matkaa ja huipulle päästessä maisemat oli kaiken kiipeämisen ja tuskastelun arvoisia.

Smith Rock on suosittu etenkin kalliokiipeilijöiden keskuudessa ja matkan varrella oli huikeaa seurata korkeuksissa ketterästi liikkuvia kiipeilijöitä, jotka saivat kalliokiipeilyn näyttämään mielettömän helpolta. Oma kiipeily jäi camping-alueen boulderseinällä himmailuun, mutta inspis iski ja keväällä Suomeen päästyä olisi hauska koittaa taas pitkästä aikaa seinäkiipeilyä. Reitin päätteeksi mulla iski päälle ihan järkyttävä heikotus ja päänsärky ja olin varmaan saanut päivän aikana jonkinlaisen auringonpistoksen. Camping-alueella ei ollut juurikaan varjoa, joten ajettiin Smith Rockista puolen tunnin matkan päähän joelle, jossa pääsin viilentämään itseäni ja olo helpottui onneksi parin tunnin jälkeen. Aamulla pakattiin kamppeet autoon ja ajettiin lounaalle Bendiin, josta jatkettiin kohti Portlandia. Matkalla pysähdyttiin Deschutesin kansallispuistossa Sparks Lakella, jossa uitiin ja nautittiin auringosta muutaman tunnin ajan ennen kotiinpaluuta. Kolmeen päivään mahtui valtava määrä kauniita maisemia laidasta laitaan ja olisin mieluusti jatkanut reissua vielä parilla päivällä.

En voi uskoa, että palaan Suomeen jo parin viikon päästä. Oon ollut ihan surkeana viimisen viikon ajan, kun olen tajunnut, että tulevina viikkoina pitää hyvästellä Portland ja kaikki ihanat ihmiset, joihin olen täällä tutustunut. Onneksi Suomen syksyssä ei tarvitse kuitenkaan kovin kauaa surkutella, sillä sain viime viikolla tietää, että sain kuukauden pestin Vietnamista. Pääsen ohjaamaan neljäksi viikoksi lasten taidetyöpajoja Hanoihin ja olen ihan mielettömän innoissani tulevasta! Nyt kuitenkin vielä pari viikkoa Jenkeissä, joten täytyy koittaa nauttia näistä viimeisistä hetkistä Portlandissa.