Ladataan...

Eli ihan ensiks mä vaan kerron jotain asioita yleisesti. Monet tietää masennuksen ja joitain sen oireita mutta on myös asioita mistä ei keskustella aiheen yhteydessä, ja sitten on ihmisiä jotka ei ymmärrä/tiedä asiasta mitään. Ja siks mun mielestä on tärkee tuoda noita asioita esille.

YLEISTÄ

Masennuksen oireita on monenlaisia, ja eri ihmisillä masennus on erilainen. Mutta on monia samoja mitkä sitten antavat ilmi sen olevan masennus, eikä vain hetkellinen alakuloisuus. Nämä oireet on niitä yleisimpiä, sitten on niitä henkilökohtaisia jotka eroavat hieman muista tai mikä aiheuttaa tietyt olotilat toiselle. 

  • Ahdistus
  • Alkoholin lisääntynyt käyttö
  • Vähentynyt mielenkiinto asioihin
  • Alhainen mieliala
  • Itsetuhoisuus
  • Painon nousu/lasku
  • Unen puute tai liika nukkuminen
  • Arvottomuuden tunne 

Entäs yleisyys? Lievästä masennuksesta kärsii aikuisista 10-15%, vakavasta 5% ja psykoottisesta masennuksesta 1%.  Entäs nuorilla? Yleisesti, n.20%, eli 1/5 nuorista. 5-10% nuorista on masennustila ja 1-2% masennus. Masennus on yleistermi joko pitkäkestoiselle masennustilalle tai ohi menevälle hetkelle. 

Tämä kuva on tärkeä ymmärtää. Ensinnäkin jos ympärillä olevat ihmiset eivät tee sua onnelliseks, tai iloseks yms mutta, että sulla on paha olla niiden ympärillä niin se ei tarkoita samantien, että sulla on masennus. Koska läheisillä ihmisillä on hyvin voimakas vaikutus mielentilaan ja ajattelutapaan. Itsetunto myös, jos ne ihmiset ei saa sua tunteen oloos hyväks vaikka he ei suoraa sitä pahaa sanaa sanoiskaan, se on helppo havaita. Tärkeintä on se miten sä itses näät, ja sekin kuva vääristyy aivan liian helposti valitettavasti. Mutta, jos epäilet masennusta, älä diagnosoi itse. Voit katsoa netistä oireita ja mitä se on, mutta jos tahdot olla varma ja saada oikean diagnoosin, mene lääkäriin. Se voi olla kiusallista, mutta se on sun terveydelle tärkeetä. Muistan kun itse menin lääkäriin nuorempana, puhuin itsetuhoisuudestani ja lääkäri kysyi 'onko sulla nyt semmonen olo?', mun päässä liikku vaan kysymysmerkkejä koska kun sanoin että ei juuri nyt, 'no jos tulee soita tänne ja me annetaan sulle puhelinlinjan numero'. Niinkun anteeks mitä?  Siinä tuli olo, että mun olotila ei oo oikee ja ehkä mä vaan feikkaan kaiken ja vaikka mitä koska niin vähän aikaa otettiin tosissaan. Joten jos, tahdot apua, niin yritä saada sitä. Kerroin kaverillenikin, että jos tajuaa ajoissa niin hakisi apua ennen kuin on niin syvällä tässä kierteessä. 

Masennuksen toistuvuus on harvinaisen yleistä, en tiennyt sitä ihan täysin itsekkään. Jos vakavasta masennuksesta on toipunut on 50% mahdollisuus sairastua toiseen kauteen uudestaan, ja ilman hoitoa sairastuminen kolmanteen masennuskauteen mahdollisuus nousee yli 70%. Entäs ne itsetuhoiset ajatukset? Enkä nyt tarkoita vain itsensä satuttamista, tarkoitan ihan sitä itseänsä, itsemurhaa. Noin 5% masennuksen sairastajista päätyvät tähän ratkaisuun ja vakavan masennuksen sairastajista 15-20%, mikä on aika paljon. Noin joka viides ihminen taas, ja se että jotkut ihmiset eivät silti usko masennuksen olevan oikea mielentilan häiriö.

EI!

Mitä masennus ei ole? On aivan eri asia tuntea alhaista mielialaa, masentuneisuutta kun jokin asia menee pahasti pieleen, et onnistu jossain mitä tahdoit tai olet menettänyt jotain/jonkun. Se on täysin normaalia. Mikä tässä eroaa? Monet asiat, masennustilaksi lasketaan alakuloinen tila ja muut oireet kun ne jatkuvat yli 2 viikkoa. Jokin asia voi painaa mieltä jonkin aikaa mutta pelkkä alakuloisuus ei tee masennusta. Eikö unohdeta, että alakuloisuus tekee myös sitä, että ei ole motivoitunut tekemään mitään. Sekään ei ole vielä masennusta muutakuin hetkellistä surua. 

Entäs kaamosmasennus? Aivan eri asia kanssa. Masennus kyllä, kestää pimeinä talvikuukausina eli alkaa joskus syksyllä kun tulee pimeämpää nopeammin ja kestää kauemmin, kunnes keväällä tulee taas enemmän valoa. Lasketaan masennukseksi koska silloin alakuloisuus kestää kauemmin kuin 2 viikkoa. Ja tässäkin, eri ihmiset kokevat asiat aivan erilailla. Itse en ikinä kokenut eroa kun valo rupesi loppumaan kuin kesällä. Mutta tunsin ihmisen jolle tuli kaamosmasennus. Sanon suoraa, ja selitän vielä miksi sanon tämän, mutta se oli aivan perseestä. 

Eli, selitänpä koska kuinka ulkokultaista odottaa apua ja empatiaa joskus oman olotilan johdosta mutta sanoa noin toisesta? Ja empatialla tarkoitan, että jos pystyn lusikalla antamaan niin ihmiset ymmärtävät eivätkä vaadi juuri silloin kauhalla. Jatketaanpas, eli hän oli aika perseestä silloin, ja se johtui siitä, että kun monta kertaa keskustelimme mun olotiloista ja miten se vaikuttaa omaan elämään ja estää minua tekemästä asioita niin hän sanoi, että jos ei ole fyysistä estettä niin ei ole estettä. Mutta, kun hänelle tuli tämä, niin hän oli niin väsynyt, ei energiaa tai motivaatiota tehdä mitään, ahdisti yms. Yritin aina olla avuksi tottakai, en mä nyt suoraa mennyt sanomaan että tajuatko nyt mitä mulla on suurin osa päivistä? Mutta ihan käsittämätöntä, että hän koki sitä joka syksy, samanlaisia mielentiloja vain lievempinä, ja hän oli ehkä hieman dramaattinen asian suhteen, eikä voi ymmärtää että toisella ihmisellä on tuota suurin osa ajasta ja päivistä, ja jatkunut jo kauan. Tämän takia, se oli aivan täysin perseestä.

Kuva on hyvin kuvaava. Varsinkin omalla kohdalla. On päiviä kun jaksan, tahdon lähteä ulos, kaupungille tai kävelylle, tai siivoan. Sitten on päiviä, kun ei jaksa. Ei jaksa edes aina nousta sängystä, ei jaksa puhua kenellekkään. Ja jostain syystä taas, jos on huonoja päiviä niin sen uskotaan kestävän tosi kauan, samoin kun hyvien hetkien. Mutta sitä ei koskaan voi tietää koska se hyvä aika loppuu. Se voi olla sama ilta, seuraava aamu? Se on kuin lottoa pelaisi, ei sitä tiedä. Joskus on itsellä ollut olotiloja milloin tuntuu oudolta, ja se kasvaa päivittäin ja se on aina ollut se merkki, että kohta mennään taas alas. Enkä osaa kuvailla sitä tunnetta, se on päässä, ja koko vartalossa. 

Tähän liittyy myös se, että sitä tahtoisi tehdä jotain, mutta ei tahdo tehdä mitään. Ja tätä kutsutaan niin monta kertaa laiskuudeksi. Se on enemmän, omalla kohdalla ainakin, että se aloitus on hyvin vaikeaa, mutta jos saa aloitettua niin sen tekee loppuun. Sit omalla kohdalla tosi usein huomaa kans siinä, että ei oo ihan taas hyvässä kunnossa taas kun syön joko liikaa, tai en yhtään. Juuri oli jakso yli kuukauden kun söin kaksi leipää päivässä, ja multa putosi n.10 kiloa. Ei erittäin terveellinen, mutta ei huvita kokata, eikä ole nälkä. Tai en nuku, on ollut jaksoja missä menen neljältä aamulla nukkumaan, vain koska on pakko, ei ole väsyttänyt ja silti heräsin yhdeksältä. Tai sitten nukun liikaa, voin mennä 10 illalla nukkumaan ja herätä 11 aamulla, että jos menee huonommin se on helppo havaita siitä miten perus askareet tulee tehtyä.

Sitten asia mikä ei ole ihan hirveästi esillä, koska monelle ihmiselle se on taas vain laiskuutta. Mutta hygienia. Kun mulla on huonoja kausia, ja tiedän että tätä on monella monella muullakin, mutta mä en saa itseeni suihkuun. Ja se kuullostaa inhottavalta, ja mä voin sanoa että ei se ole nautittavaa. Mä käyn suihkussa sittenkun oma olo on niin kamala että on vain pakko, tai olen menossa ulos joten silloin pitää käydä suihkussa. Jos olen vain kotona, sillä ei ole merkitystä. Niin moni ei ymmärrä, että tämä on kanssa iso osa masennusta, samoin kuin siivoamatta jättäminen. Huone epäsiistissä kunnosa, koska ei vain jaksa, ei kiinnosta. Mutta jos sanot ääneen, että ei kiinnosta, niin kyllähän se kuullostaa laiskuudelta, mutta se ei ole. Inhoan ihmisiä, jotka esittävät vain saadakseen huomiota  itseensä, tai käyttävät sitä tekosyynä joillekin asioilleen mitä he jättävät tekemättä koska sen voi laittaa masennuksen piikkiin.

Siksi tämä kuva tulee tähän väliin. Mä en tahdo olla tällainen, mä en tahdo olla masentunut koko ajan ja väsynyt. Mä en tahdo saada näitä tunteita paljon vahvempina kuin niiden pitäisi tulla, tai en ollenkaan. Mä en tahdo, ja mä en kestä kun mua kutsutaan laiskaksi koska mä en osaa selittää mun omia tunnetiloja, ja kun toinen ei voi ymmärtää sitä eri tavalla sanoja "en jaksa". Mä en ole vain iso tekosyy siihen miksi en tee joitain asioita, ja siksi mua kismittää jokainen joka tekee sitä vain välttääkseen epämiellyttäviä asioita. Tämä koko paska on epämiellyttävää. Tappelua mennyt mitä, 9-10 vuotta ja vasta nyt alan tekemään parempia valintoja ja pieniä muutoksia alkaa näkymään. Niin mä en kestä ihmisiä, jotka väittävät sitä kun eivät ole. 

Ei ole nautittavaa kun et saa nukuttua koska mietin kuinka kamalia asioita on tapahtunut ja tapahtuu ja miten pahalta musta tuntuu, ja miten tuntuu että seinät kaatuu päälle ja haluaa vain itkeä. En nauti, kun olen ahdistunut ihan pienistä asioista, musta tuntuu, että olen epäonnistunut koska pienet asiat eivät suju kuin muilla ihmisillä. Olen joko tunteeton, tai tunnen kaiken erittäin voimakkaasti, päiviä kun olen vihainen ja kaikki ärsyttää. Ajatukset, siitä miten kukaan ei välitä vaikka järki sanoo, että kyllä välittää. Siitä, että olen taakka kaikille läheisille, vaikka järki sanoo että en ole. Mulla on jatkuva kamppailu mun omien pahojen ajatusten kanssa ja mun järjen kanssa. Ja masennuksen ja omien ongelmien kautta oma näkemys itsestä on kanssa vääristynyt erittäin pahasti ja sen kanssa on varmaan se isoin työ mikä pitää ottaa työn alle jossain vaiheessa kun tuntuu, että jaksaa nähdä sen vaivan tai edes keksii pieniä keinoja parantaakseen sitä tiettyä asiaa mitä haluaa muuttaa. 

Jos, tuntuu että on masennusta, ja se jatkuu. Jos tulee itsetuhoisia ajatuksia, niin olkaa rohkeita ja hakekaa apua. Siitä on hyvä saada kiinni, ennenkuin se saa kiinni susta. Koska vaikka tää kestää, ja tähän tottuu niin tää ei ole kivaa. Ja elämä tän kanssa on välillä vuoristorataa missä ei nää eteensä niin ei tiedä mitä tulee seuraavaksi.

-S

Ladataan...

Tänään mulla on tullut tarve kirjottaa ajatuksia tänne tästä asiasta. Ja mun on pakko sanoa, että tajusin asiaa vähän enemmän ja vähän aikaa sitten kun kuuntelin Jesse Kaikurannan järjetön rakkaus kappaletta, tajusin miten laulu osui omalle kohdalle.

"Miksi se uskoo? Miksi se toivoo? Miksi se kärsii, mutta kestää? Miksi se vain riuhtoo? Miksei se irtoo? Miksi se kärsii, mutta kestää? Miksei sitä hengiltä saa? Järjetön rakkaus, pelottavan vahva, puristava voima. Sano miksi se kaiken yhä uskoo, miksi se toivoo, miksi se kestää, miksei sitä hengiltä saa?"

Mä erosin vähän aika sitten mun pitkäaikaisesta poikaystävästä, oltiin yhdessä 3 vuotta ja risat. Suhde alkoi kun olin 18-vuotias, ja se oli ensimmäinen oikea parisuhteeni, joten olin aika naiivi. Ja suhteen alku olikin mahtavaa, olin aivan täpinöissä siitä että mulla oli poikaystävä, hyvännäköinen ja mukava ja vaikka mitä.  Meillä oli tosi hauskaa yhdessä ja asiat meni aika pitkään ihan hyvin. Haluan jo nyt korostaa, että mä tein kans tosi paljon virheitä suhteessa, jos tästä tulee semmoinen vaikutelma myöhemmin ihan kuin kaikki olisi ollut toisen syytä, mutta ei. Meillä alkoi mennä tikut ristiin ja sittenkun ne oli mennyt ristiin, ne meni aivan liian kireelle umpisolmulle.

Me muutettiin yhteen kun oltiin seurusteltu vuosi, ja siitä muistan, että se alkoi olemaan jo sitä aikaa kun tunnelma alkoi kiristymään. Mulla oli loppunut ne käynnit mielenterveyspaikassa Valkeakoskella joten piti pärjätä omillaan ennenkuin sain taas hoitosuhteen. Noh, se ei tehnyt ihan hirveen hyvää. En hoida stressiä erityisen hyvin, ja sain ahdistuskohtauksia hyvin usein - joskus ne kärjistyi paniikkikohtauksen tyyliseen, oireita kun luin niin hyvin samanlainen. Mutta kuitenkin, hän toimi niiden aikana ihan ok, en tiedä miten "paremmin" olisi voinut, joten se ei ollut ongelma.

Mutta alusta asti, oltiin kuin paita ja perse. Koko ajan yhdessä, ihan sama minne mennään niin mennään kaksin. Oli tosi vähän omaa aikaa. Ruvettiin kasvaan enemmän yhdeks henkilöks kun omiks henkilöiks jotka vaan sit on parisuhteessa. Se ei ollut tervettä. Sitten välillä mulle alkoi tuleen paha olo siinä suhteessa, ja joskus yritin korjata sitä ja puhua siitä ja hetkeks asiat saattoi mennä parempaan mutta ne aina palas samaan muottiin (minä kanssa). Joten aloin puhumaan erosta, pitäisikö erota, ja selitin syitä, että miksi ja miltä musta tuntuu ja kun se tuntui niin ahdistavalta joka päivä. Mutta keskustelulla saatiin mun pää pyöritettyä ympäri, ettei lopulta erottukkaan. 

Meillä oli vähän alle vuoden tauko kyllä, jonka jälkeen päätettiin yrittää vielä kerran. Koska molemmat halus olla toistensa kanssa. Aluks se meni hyvin, ja lopulta se alkoi menemään ihan täysin päin metsää. Aloin taas puhumaan usein konflikteissa erosta, että miksi se joka kerta alkaa kuullostamaan paremmalta ajatukselta mutta silti sitä ei ikinä tapahtunut. Jotenkin hän sai mut ajattelemaan että en oikeasti halua, tai että asiat on korjattavissa. Ja mulla oli tosi paha olla. Mä ihan vitsailin itekseni eroomisesta, ja mitä tekisin, eli se oli tosi paljon mielessä ja tosi selkeesti se olisi mun mielenterveyden kannalta hyvä päästä pois. Mulla alko tunteet haaleneen just sen takia miten paha olo oli olla hänen kanssa, ja oli ollut jo kauan. En tahtonut viettää öitä, tai viettää paljoa aikaa muutenkaan. Tämä johti siihen että totesin, että nyt on tapahduttava, että mä en jaksa enää olla väsynyt suhteessa mikä ei selkeästi toimi.

Tiedän, että on ihmisiä joilla on paljon pahempia paisuhteita ollut, ja on. Olen pahoillani siitä. Todella olen, mutta en voi puhua heidän puolesta, voin vain kertoa ja suositella omien kokemusten kautta sitä, että jos alkaa tulemaan paha olla puolison kanssa, jos se ei ole enää hauskaa tai kivaa, että se ei ole enää oikein parisuhde, niin joskus rakkaus vaan ei riitä. Sulla on oikeus lähtee siitä suhteesta, eikä kitua. Mun oli vaikee lähtee, koska näin kuinka paljon hän ei halunnu että erottais joten jatkoin vakuuttelemista siitä, että kyllä mun rakkaus herää ja asiat korjaantuu. Kuinka monta kertaa meninkin sanoon itselle noin, ja miten paljon se pahensi omaa olotilaa. Siksi tässä yritän sanoa sitä, että jos asiat ei muutu, eikä näytä siltä että edes aikovat muuttua, on täysin okei lähteä.

Mun oli tosi vaikee lähteä myöskin sen takia, että olen aika erakoitunut. Mulla ei ole kavereita Suomesta, edes netissä, joten vietän tosi paljon kotona aikaa. Se henkilö oli mun turvaverkko, se oli niin mun mukavuusalueella, ja niin pitkään olin kasvanut hänen kanssaan, että maailma tuntui isolta ja yksinäiseltä ilman häntä. Hän vei mua ulos, käytiin shoppailemassa, elokuvissa ja vaikka mitä, ja ajattelin itsekseni että en mä pääse enää tekemään noita asioita jos erotaan. Tämä, oli aika pelottava ajatusmaailma.

Siksi myös yritän sanoa, että jos näet punaisia lippuja, tarpeeksi ajoissa niin älä jätä niitä huomiotta. Olin itse päästäni hieman vialla niinkun aina selitin lapsille että ei ole ihan kaikki okei mutta että paranen koko ajan vähän ja se että pysyin niin kauan ns. pakosta, pahensi tilannettani. Nyt olen parisuhteessa, ja olen ensimmäistä kertaa oikeasti onnellinen. Ja olen niin tottunut niihin vanhoihin tapoihin ja toisen tapoihin ja ajatusmaailmaan, että kun hän sanoo minulle jotain ihanaa, mun pitää kysyä mitä hän haluaa? En ole tottunut kehuihin ihan vain tyhjästä. Hän on niin erilainen, ja niin mahtava, että välillä tuntuu, että en mä voi saada jotain näin hyvää mun elämään. Joudun pahoittelemaan sitä, että olen niin tottunut vanhaan ajatusmaailmaan ja tapoihin on välillä vaikea muistaa että kaikki eivät tee niinkuin silloin tehtiin. Ja nyt mun on rehellisesti helppo sanoa, että mun on hyvä olla.

Mun päässä on silti ongelmia, mun masennus ja ahdistustilat ei ole kadonneet minnekkään, mutta hänen kanssaan ne on todella helppo käsitellä. Kommunikaation taso on todella korkea ja luottamus on vahva. Ja eron jälkeen, tiesin tehneeni oikean päätöksen, että vaikka samana iltana ja seuaavana päivänä panikoin, ja pahasti, niin kun rauhotuin, mulle tuli vapaa fiilis. Ja jos suhde on hyvä, sen ei pitäis tuntua vankilalta. 

Fyysinen väkivalta ja tavat on paljon helpompia huomata itse kuin henkinen. Sitä ei aina tajua, mäkään en tajunnut. En voi silti sanoa, että olin pyhimys, tuotiin huonoimmat puolet toisistamme pihalle aikalailla. Siksi kerron tätä, vaikka en kerro mitä tapahtui, en siksi että en tahdo kertoa omaa käytöstäni, vaan en tahdo jakaa yksityiskohtia. Tahdon vain kannustaa, että jos terveys, mielenterveys ja varsinkin henki, on vaarassa sen toisen ihmisen takia, lähtekää. Se on paljon paljon helpompi mun sanoa, kuin se on tehdä. Tiedän, että monet tietävätkin sen että pitäisi olla jo kaukana paossa mutta jotenkin siihen vain jää. Enkä yritä todellakaan vähätellä muiden ihmisten ongelmia, toivon vain, että jos on nuori tai ei edes niin nuori, ja jättää sen pienen epämukavuuden huomiotta, antaa periksi monessa asiassa mitä ei tahdo, niin tajuaisi että suhteessa ei kuulu pakottaa toista asioihin, tai myönnytellä vain saadakseen haluamansa, ja se on punainen huutomerkki.

Jääkö siihen pelosta? Jääkö siihen rakkaudesta ja muutoksen toivosta? Siksi rakkaus on joskus järjetöntä, voi tapahtua vaikka kuinka pahoja asioita, ja toinen voi manipuloida tulemaan takaisin vedoten rakkauteen toisia kohtaan. Sitä tahtoo uskoa, että se toinen voi muuttaa pahat tapansa vaikka sitä ei aina tapahdu. Toivon vain, että kaikkien asiat kääntyisivät parempaan suuntaan.

-S

Ladataan...

Ihan ensimmäisenä tahdon mainita että alempana kirjoitan viiltelystä, omasta masennuksestani ja itsetuhoisuudesta. Jokainen ei tahdo lukea sellaista vaikka julkaisun tarkoitus on olla positiivisissa merkeissä.

Eli, alotetaan vaikka ihan pienillä jutuilla. Mä olen nyt tällä hetkellä 22-vuotias, ja voin sanoa sairastuneeni masennukseen 13-vuotiaana. Tiedän että sairastuin on väärä sana kuvailemaan sitä, mutta silloin aloin saamaan merkkejä siitä ja siitä se iso alamäki lähtikin. Eli 9 vuotta on, se on aika kauan ja ihmiset joilla on ollut kauemmin, suurin kunnioitus, että he pärjää sen kanssa.

Samalla silloin 13 ikävuoden puolella alkoi viiltely, muistan, että aloitin vain kokeilemalla koska kaverini kokeili. Tyhmää, vai mitä? Mutta hänellä se taisi jäädä siihen, kun minä huomasin että se auttoi purkamaan sitä vihaa mikä minulla oli itseäni kohtaan niin nuorena, ja ahdistukseni lieveni hetkeksi aina kun tein haavoja. Ja mä tein sitä lopulta päivittäin. En ikinä puhunut siitä miltä tuntui, koska suurimpana osana ajasta minua ahdisti, paine rintakehän päällä ja en tiennyt tarkaksi miksi. Tätä jatkui kauan. Koko ylä-asteen.

Olin koulukiusattu ja sillä oli usein iso merkitys myös siihen miten päivä päättyisi. Olen herkkä ihminen, ja olin vielä herkempi silloin joten jos joku sanoi jotain, se osui ja se vaikutti koko päivän, kenties pidempäänkin. Vaikka tajuan ettei se ollut luultavimmin henkilökohtaista, mutta otin sen semmoisena koska en tajunnut miksi juuri minä. Aiheita oli monia, miten pukeuduin, miten hiukseni oli mutta suurin oli varmaan se, että olen kasvatettu uskonnollisessa perheessä eikä vanhempani tahtoneet minun käyvän uskonnontunneilla. Aina ajattelin että toi on erittäin typerä syy kiusata, kiusaaminen ei siis ikinä ole oikein, mutta että en käynyt jollain tunnilla?

No, mähän käytin vaikka mitä. Veitsiä, pieniä teriä mitä sain teroittimista, teräviä esineitä kuten niitin reunaa yms. Hätä keksii keinon. En muista miten vältyin siltä, ettei haavoista sanottu oikein mitään. Puin paljon isoja housuja ja isoja huppareita, varsinkin juuri silloin kun jotain oli tapahtunut, ainakin näin äitini kertoi muutama vuosi sitten. Tunsin jotenkin olevani turvassa siellä, isojen vaatteiden alla koska kukaan ei nää mitä teen itselleni eikä kukaan voi sanoa siitä.

Sitten, en muista miten, joku opettaja oli kai esittänyt huolensa mun hyvinvoinnista? Olin hieman käärmeissäni että joku puuttuu mun asioihin, näin, mun selän takana mutta jos tunnilla on tullut huutelua tai haukkumista, ei mitään. 9. luokalla opettaja kysyi tunnin jälkeen, loppuvuodesta, jos tahtoisin että asialle tehdään jotain. Pft, en mä sellasta enää tarvinnu, olis puuttunu sillon kun se oli pahimmillaan. No, siitä pääsin koulupsykologille, luulin että hän oli kuraattori ja hän otti sen hyvin henkilökohtaisesti. Huvittavaa, en voinut tietää kun minulle kerrottiin vain paikka ja aika. Noi tapaamiset ei auttanut mitään, en tiedä oliko hänen tapansa tehokkaita koululaisiin mutta, kysellen vain joka päivä mitä eri sanat tuovat mieleen, hyviä vai pahoja fiiliksiä. En minä tiedä, tahdoin vaan ymmärtää mikä mua vaivaa?

Pääsin ammattikouluun, missä masennus jatkui mutta ei niin pahana, tai osasin peittää paremmin, en ole varma. Siinä kasvaa se tietty suojakuori joka näkyy kaikille jottei todelliset tunteet näy läpi, ja siihen tottuu koska viisi päivää viikossa ja monta tuntia. En muista ajoista paljoa, mutta masennus ei kadonnut  mihinkään, ahdistus jatkui ja jouduin jättämään koulupäiviä väliin koska en vain voinut mennä. Jos sitä ei ole tuntenut en usko että voi ymmärtää, koska monelle se vaikuttaa vain siltä että olen laiska. En muista kouluvuosistani paljoa, tuntuu että minulla on muistiongelmia koska suurin osa on vain kadonnut. Mutta silloin opin peittämään haavani harsositeellä, vanhempani auttoivat. En tiedä, tuntui aina että he häpeävät sitä mitä teen. En minäkään ylpeä siitä ollut, enkä voi ymmärtää heidän näkökulmaansa koska minulla ei ole lasta, joka satuttaa itseään tarkoituksella.

Toisena kouluvuotena asiat selkeästi menivät alas, koska meillä oli koe, ja kun olin valmis, piirtelin taakse. Niinkuin aina, mutta nyt piirsin käden jossa on arpia, ja tuoreita haavoja, ja sanoja 'help'. Taisin itsekkin aina olla hieman peloissani siitä, että en ymmärtänyt miksi tunnen mitä tunnen. Ja ammattikoulussa minulla oli jo itsetuhoisia ajatuksia, silloin ne olivat vielä sitä että haluisin vain päästä eroon itsestäni, koska olin taakka läheisilleni koska en pystynyt toimimaan normaalilla tasolla elämässä ja pienetkin päivittäiset askareet olivat raskaita.  Mutta, koska piirsin sen käden, ja ne sanat siihen kokeeseen, herätin opettajassa ison punaisen huutomerkin. Hän soitti mun vanhemmille ja isäni kysyi mitä tarkoitin sillä piirrustuksella. "En mitään kunhan piirsin", niinkun aina. 

Sitten sain terveydenhoitajalle ajan? Tietenkin menin, luulin että perus tarkastuksen aika, ja päivää ennen olin viillellyt ja peitin ne siteillä ja menin paikalle. He sanoivat, että opettaja on esittänyt suurta huolta terveyttäni kohtaan joten olen täällä siksi. Hän kyseli miltä tuntuu, tottakai, ja että viiltelenkö. Muistan vain että naurahdin ja sanoin että joka päivä. Hän oli ihan shokissa, hän kysyi miksen ole hakenut apua aikaisemmin. Mutta minä itseasiassa olin. En tarkoita koulupsykologia, mutta kesällä olin mennyt lääkäriin puhumaan siitä miltä tuntui ja kuinka joskus tuntuu, että tahdon kuolla ja tehdä sen itse. Lääkäri sanoi "onko näitä tunteita tänään?" no ei ollut, mutta ei sen pitäisi vaikuttaa tälläiseen asiaan?! Joten hän vastasi että ensi kerralla kun tuntuu siltä niin etsin puhelinnumeron mihin soittaa. Uskomatonta, olin niin pettynyt ja äitini vihainen että lääkäri ei uskonut tai ei kiinnostanut. Kuitenkin, koska terveydenhoitaja kuuli että viiltelen päivittäin, ja se ei ollut vain pari haavaa, tein pieniä ei syviä ja erittäin paljon, hän lähetti minulle lähetteen Valkeakosken mielenterveyskeskukseen, nuorisopuolelle.

Ja niin usein kun mietin miten pääsin vihdoinkin keskustelemaan asiantuntijoiden kanssa tästä, sain diagnoosin ja vakituisia aikoja. Mikäköhän se oli, vaikea masennus ja ahdistusta? Tuntuu nykyään että toivon että olisinkohan voinut välttää jos apu aikaisemmin olisi auttanut. Nyt olen päässyt aikuispuolelle. Hoitokäynnit Valkeakoskella loppuivat kun täytin 18 muistaakseni. Meni 2 vuoden tauko muistaakseni, ja menin todella huonoon kuntoon. Viiltely paheni ja haavat syveni. Enää pienet haavat eivät tee sitä samaa asiaa, ei vaikka tekisi monta. Ei vie sitä tunnetta pois. Sitten, koska olin ollut työttömänä menin tapaamaan erästä kaupungin työntekijää joka sai minulle lähetteen aikuispuolelle, ja olen käynyt siellä siitä lähtien.

En osaa sanoa kuinka paljon ne auttaa, mutta oloni on aina rauhallinen sen jälkeen, jotkin asiat vain alkavat tehdä enemmän järkeä kun ne sanoo ääneen ja saa toisen ihmisen keskustelemaan siitä, onko tunteeni ihan jostain metsästä vai onko niillä perää? Kaikki tunteet merkitsevät, mutta että oppii mihin pitäisi kiinnittää huomiota, mitkä asiat voivat vaikuttaa mutta miten sivuuttaa. Enemmän ollaan puhuttu vain siitä mitä elämässä on tapahtunut ja, se on luonut erityistä perspektiiviä siihen miten kaikki lähti liikkeelle. Ja ikävintä on, että nyt vanhempana jos saan ahdistuskohtauksen, kutsun niitä siksi, vähän niinkuin paniikkikohtauksia ja joskus menevät ihan sinne asti, niin ne ovat paljon pahempia kuin teininä. Nykyiset itsetuhoiset ajatukset eivät ole enää että olen taakka, mutta olen vain niin väsynyt tähän olotilaan.

Mutta nyt siihen positiivisempaan. Koska tämä on ensimmäinen kirjaimellinen onnistuminen omalla mittakaavalla. 9 vuodesta masennuksen kanssa, 8 olen viilellyt. Yksi haava on jouduttu tikkaamaan koska, hups. Kuitenkin, en voi uskoa, että minulla oli melkein vuoden tauko ja tässä olen taas. Ja lyhyen ajan sisään paljon, tuntuu välillä että petän ihmiset koska en mene paremmaksi, mutta palataan tähän. Mutta nyt, viime yönä, päivä edellisen viiltelyn jälkeen, katsoin kättäni ja tunsin vain tarpeen tehdä lisää.

Mutta en tehnyt. Nousin ylös ja hain siveltimiä ja akryylivärit ja maalasin käteeni. Näin joskus tumblr:issa niin paljon erilaisia tekniikoita, perhosten piirtämistä, ponnarin pamauttelua käteen (jota tein eikä päättynyt erityisen hyvin) ja tämän maalaustekniikan. Ja juuri olin itkenyt, että kun en keksi toista tapaa purkaa sitä oloa, että jotenkin pitäisi saada käteni käyttöön koska tykkään piirrellä ja maalata, askarrella yms. Joten keksin tämän. Ja tottakai auringonlasku. Olin juuri puhunut niistä kuinka kauniita ne on, ja kirjoittanutkin niistä. Tein tämän, ja kun sain sen valmiikis oli pakko laittaa kuva tietylle henkilölle ja sanoa 'katso. mä korvasin sen'. En voi kuvailla kuinka ylpeä olin, ja olen vieläkin, mutta kun katsoin maalausta ja tajusin, että ei tehnyt enää mieli viiltää ja olin rauhallisempi, aloin itkeä. En ole ikinä, näiden vuosieni aikana ollut ylpeä itsestäni koska tämä on tapa mistä todella tahdon eroon. Alla kuva maalauksesta, eihän se tietenkään picasso ole, mutta ei tarvitsekaan, hah.

Sitten vielä, jos sinulla on näitä tunteita, niin mä tahtoisin luvata, että asiat paranee. Mutta en voi luvata, mutta voin sanoa että aina pidä toivo edes vähän elossa koska se voi auttaa eteenpäin. 

Jos viiltelet, yritä löytää toinen keino. Paraskin puhumaan eikö vain? Mutta yritä, kuminauha, jääpaloja paperin sisällä ja purista, koska ymmärrän sen, että on tarve tuottaa kipua niin näillä tavoilla pystyt ilman pysyvää vahinkoa. Pystytkö piirtämään mitä tunnet? Tai maalaamaan? Pystytkö kirjoittamaan kaiken ylös? Kaikki ne ajatukset? Jos pystyt, yritä. En syytä ketään jos ei pysty, en sano että olet heikko jos et pysty. Koska ymmärrän. 

Jos sinulla on tukipiiri, ystäviä joihin voit luottaa, tai perhe johon voit tukeuta niin tee niin. Se voi tuntua, että vaivaat "turhilla" tunteillasi, mutta ne eivät ole turhia. Sulla on väliä, ihmiset eivät aina ymmärrä mitä tunnet mutta he voivat vain olla siinä tukena pitämässä pystyssä kun tuntuu, että jalat eivät kanna itsestään. 

Jos sinulla on mahdollisuus saada apua, jos pienikin osa sinusta tahtoo apua, hae sitä. Jos tuntuu, että ilman apua pääset siihen päätökseen koska tulet olemaan niin väsynyt, että se on ainoa tapa; mä ymmärrän. Mä tein ihan samaa. Ajattelin, että en tarvitse apua, jos en selviä itekseni niin mun ei tarvi selvitä. En tahdo sanoa painavia sanoja, koska en voi sanoa että sun täytyy selvitä, sun pitää hakea apua. Kaikki on kiinni sinusta.

Mutta olen varma, että sinäkin tahtoisit sitä. Tämä on väsyttävää eikö vain? Ja kaikki eivät ymmärrä ja voi tuntea olevansa yksin, vaikka olisi ollut tämän kanssa vuosia. On ihmisiä, joiden tilanne on pahempi kuin minun, on ihmisiä jotka viiltelevät pahemmin, ja toivoisin että voisin auttaa, mutta en voi. Voin vain kertoa oman puoleni, ja siten koittaa rohkaista muita, että et ikinä ole taakka muille, etkä ole heikko jos tarvitset lääkitystä tai apua mielesi koossa pitämiseen. Minä en moneen vuoteen tahtonut lääkkeitä, mutta nyt minulla on. 

Sinä olet tärkeä, et heikko, et mitään niitä asioita mitä yrität vakuutella itsellesi, tai mitä se pieni ääni yrittää sanoa. Sinä olet tärkeä, ja sinulla on toivoa ja vaikka mitä mahtavia asioita oletkaan.

Ja jokainen joka ei tiedä tästä mitään, siis mitään, yrittää päteä sulle? Ihan kuin he tietäis kaiken ja miten parantaa se? Tai jos uskallat avautua itsetuhoisista ajatuksista ja he kutsuvat sinua itsekkääksi tai että se on pelkurimainen teko? Haistakaa paska. On vieläkin ihmisiä jotka eivät usko, että masennus on oikea juttu, joten he eivät ikinä usko elleivät he itse koe sitä. Ja jotkut muun ovat vain niin pää perseessä että sille ei voi mitään mitä niiden suusta tulee. 

Te ootte tärkeitä. Kaikki. Ja mä toivon, että asiat menee paremmin teille.