Mielenterveys

Oma masennus

Mun oma masennus alko noin 13-vuotiaana kukoistaan. Mä olin 7. luokalla, ja siitä mun henkilökohtainen helvettini alkoi.

Mä olin teini, hormoonit hyrrää, koulu stressaa, kotona ei ollu hyvä olla mutta ei ollu mitään minne mennä. Aloin saamaan huomioo enemmän pojilta ja se on nyt kun vanhoja päiväkirjoja lukee, niin ollu mulle niin hämmentävää.

Mä en ollu kauheen hyvä koulussa, koska mua ei kiinnostanu se. Sain silti ihan ok arvosanoja ja aina pääsin aineista läpi. Mutta se oli silti aina stressi miten kokeet meni ja vähän se seuran paine olla tykätty. Ja mulla oli kavereita, vielä.

Hormoonit hyrrää ja pojat alkaa kiinnostaa ja muutenkin mieli kehittyy tossa iässä ihan hirveesti niin kemiat menee sekasin. Joten ei ihan heti varmasti tullukaan mieleen, että se olis masennuksen alkua.

Mulla oli koulukiusatun tausta, ihan ala-asteelta asti. En tiiä tajusko ne pojat ite, että se oli semmosta, koska vuosi sitten risteilyllä yks niistä tuli jutteleen mulle. Ja se käyttäyty niinkun oltais vanhoja tuttuja, niinkun mitään ei ikinä tapahtunu.

Ei muistikuvaa

Mulla ei oo melkein yhtään muistoja kotoo. Että mitä tapahtu kun menin kotiin tai miltä tuntu tai mitä tein. Olinko kavereiden kanssa? En tiiä, muistan vaan, että kotona en tahtonu olla ja aina oli paha olo.

Mä en myöskään muista niitä olotiloja aivan satatarkasti, onhan niistä jo aika kauan. Mutta muistan, että kun niitä kohtauksia alkoi tuleen eikä kukaan tienny, miten hyvin sain sen salattua, ja niin kauan. Miksi? En tiedä, ehkä mua hävetti enkä uskaltanu sanoo, tai en yksinkertaisesti ymmärtäny itekkään.

En muista tarkkoja aikoja, ja ikää koska mikäkin alkoi. Muistan kyllä kuinka viiltely alkoi. Mun kaveri teki pari, en tiiä, varmaan kokeilunhalusta tai jotain koska se innoissaan näytteli mulle. Ja se toi mulle kokeilunhalun siihen. Kunpa se oliskin pysyny vaan kokeiluna. Ei kukaan voinu tietää, et siitä lähtis melkein 8 vuoden tai jopa 9 vuoden kierre jonka tuloksena mun käsi on täynnä arpia.

Mun käteen ei saa tehtyä enää niin paljoa haavoja, koska se on niin täynnä ja siis alla on arpikudos noista vanhoista. Pinnan alle ei pääse. Tai no.. Kyllähän sinne aina pääsee, jos tarpeeks kovat välineet on, mutta en tahdo enää.

Hoito

Kun olin ylä-asteella niin mulla oli koulupsykologi. Muistan vaan, et se oli aika paskaa suoraansanottuna. Siitä ei ollu sitten mitään apua. Kerran se loukkaantu koska luulin sitä kuraattoriks, aivan kamalaa ymmärrän. Se vaan kyseli miltä tuntuu ja otti kortteja ja kyseli mitä tietyt sanat tuo mieleen? En ymmärtäny yhtään että mikä idea siinäkin oli, aivan turhaa.

No se loppu ennenkuin valmistuin ja siirryin amikseen. Amiksessa, olisko ollu jo eka vuosi vaiko toisen alku, kun piirsin mun kokeen takaosaan viillellyn käden ja että tahdon apua. Mun opettaja otti yhteyttä mun porukoihin ja sain koululääkäriajan. Se nainen kyseli olotiloja. ’Ahdistaa, masentaa ja itsetuhosuutta’. Kaikkea ihanaa ja kukkaista. Sitten siirryttiin mun käsiin, mun käsissä oli harsositeet ettei mun viillot näkyis aivan kaikille. ’Kuinka usein sä viiltelet?’ johon mä vastasin, että päivittäin.

Se oli muutenkin jo huolestunu, mutta toi oli se et se samantien kirjotti lähetteen mielenterveyskeskukseen Valkeakoskelle. Ja se, ei kans ollu mikään paras, mutta se autto paljon enemmän. Mutta se loppu kun mä täytin 18, ja sitten tuli parin vuoden tauko.

Oon ollu Toijalassa hoitokontaktissa jo ehkä pari vuotta? En muista ihan tarkalleen, ja siitä on ollut niin paljon isompi apu kun mistään muusta ennen.

Masennustilat

Mä olin allapäin, mä itkin, mä viiltelin, mä eristäydyin ja mä en syöny. Eli samoja merkkejä mitä mulla nykyäänkin on, jos menee huonompaan päin, mutt nyt on se etu, että ne tunnistaa.

Muistan vaan kuinka itkiessä ja viilellessä, mä aina toivoin et pystyisin lopettamaan, ja mietin et mikä mua vaivaa, miks musta tuntuu tältä ja oli tosi tosi epätoivonen olo. Mulla oli aivan järkyttävän usein fiilis, että mä tahdoin kuolla. Mä olin niin väsyny siihen olotilaan, kun tuntu ettei se ikinä lopu.

Mä luin, että pitkään hoitamaton masennus/ahdistus voi aiheuttaa aivovaurioita. Ei tietenkään siten kuin ajattelis, vaan siten, että esim se tunne mikä sillon tuntu ylitsepääsemättömältä, niin ei tunnu enää niin isolta, vaikka se oikeesti on.

Mulla on onneks nyt ollu jonkin aikaa lääkitys kohdallaan, niin mun mielentilat on tasaantunu entiseen verrattuna tosi paljon. Vielä on hetkiä, kun tuntuu etten tahdo tehdä mitään, jutella, käydä ulkona. Mutta jos mulle tuli noita oloja, niin se ei tuntunu enää niin pahalta, mutta jos kerroin ulkopuoliselle miltä tuntuu, ne oli järkyttyneitä.

Mutta sitten, asiat paheni, ja mun olotilat paheni. Ja sillon alko ensimmäinen lääkitys, joka auttoi, mutta se vei multa kaiken tunteen pois. Musta tuli kuin harmaa linja, ei surua, ahdistusta, iloa, tai mitään. Joten totesin että pitää vaihtaa. Se ei ollut enää sivuvaikutus koska se oli mulla aika kauan. Kolmas vaihtoehto, mitä ollaan nyt kokeiltu, on ollu se mikä auttaa.

Nykyään, onneks mun ahdistuneisuus on loppunu, sillein kun se oli ennen. Samat asiat ja tilanteet ahdistaa, mutta ei enää niin perkeleen voimakkaasti et tuntuu et voimat menee. Mä pystyn tekeen asioita ite, enkä tarvi välttämättä jotakuta mun avuks. Ja sen kun oon huomannu, se tuo tietyllä tavalla voimakkaan fiiliksen.

Mä mietin, ja mä mietin

Että tuleeko tää koskaan loppuun? Vuosikymmenen on menny tän kanssa, ja parempaan päin aina vaan mennään, mutta loppuuko se? Tai tuleeko asiat meneen sen verran hyvin, että mun ei tarvi syödä lääkkeita, tai tarviiko mun käydä säännöllisesti aina juttelemassa kuulumisista?

Mä toivon niin. Mutta, jos ei, niin ei. Ja siinä ei oo mitään hävettävää. Joillakin se on niiden koko elämän, ja se on ok koska mielenterveys ei ole niin yksinkertainen asia.

Ihmiset ei usko masennukseen, ne uskoo että se on vaan surua. Ja on eri asia, olla masentunut kun joku rakas kuolee, koska se lasketaan suruun. Mutta kun se menee yli, tai sä olet alakuloinen jatkuvasti, ja on muitakin merkkejä, niin se ei ole enää surua. Mä en ole surullinen, mutta mä en tunne mitään.

Mua ei oikein uskota, kun mä koitan sanoo että mä oon tosi turta. Mä en oo oikein surullinen, mä en oo ilonen, mutta mä en oo ollu ilonen niin pitkään aikaan että ei haittaa. Mä sain sähköpostin, että mä sain koulupaikan, ja hetken, pienen hetken mä olin innoissani, ja sitten se meni ohi, ja olin taas harmaa viiva.

Mutta mä oon niin tottunu tähän harmauteen, että mua se ei oikein haittaa tai liikuta. Oon aina vakuutellu ittelleni, että on parempi olla turta kun aina tuntee surua. Mikä on totta mun tapauksessa, mutta nyt en oikein tunne positiivisiakaan tunteita.

Apu

Mä en osaa, kirjottaa mun omista kokemuksista niin paljoo koska mä en muista. Ja toisaalta on hyvä etten muista. Mutta kuitenkin jos jossain nään tekstin mikä kuvailee erilaisia tunteita, niin mä muistan että oon tuntenu noin.

Ja mä kirjotan tästä taas, koska välillä mä kattelen mun kättä, ja mä nään ne kaikki arvet. Mä en ajattele niitä, ne on osa mua, mutta joskus mä unohdan että ne on siinä. Ja sittenkun mä nään, niin mä muistan. Ja mulle tulee paha fiilis.

Ja mä tahdon kirjottaa siitä, koska on ok olla surullinen että on kokenu kaikkee mitä on, mutta pitää yrittää muistaa että mennyt on takana, ja vaikka se vieläkin jatkuis, niin päivä kerrallaan. Asiat menee parempaan päin jossain vaiheessa. Mä en lupaa, mutta monet ihmiset sanoo niin, ja mullakin menee vielä aikaa ja on mennyt jo 10 vuotta. Joillakin menee enemmän, joillakin vähemmän. Eikä saa vertailla tässä asiassa, tää ei ole kilpailu.

Mä kirjotan, koska mä tahdon kertoo ettei tarvi hävetä arpia. Ei tarvi hävetä sitä, että on ongelmia. Niistä ei oo pakko kertoo kaikille, mutta kun asiat menee niin huonoon jamaan, että tuntuu ettei ite pysty enää käsittelemään, niin hae, apua.

Avun hakemisessa mielenterveysongelmiin ei ole ikinä mitään hävettävää. Jos sä saat lääkkeet siihen, ei ole mitään hävettävää. Mielenterveysongelmissa ei ole mitään, yhtään mitään hävettävää, vaikka joku muu sais sen tuntumaan siltä.

On parempi, saada apua ja voida hyvin, kun piilotella voiden huonommin ja huonommin koska joku sanoo, että se ei ole todellista tai se on lapsellista tai mitä ikinä sanoiskaan.

Se vaatii voimaa

Se on vaikeeta. Avun hakeminen, omien ongelmien myöntäminen ja niistä puhuminen, on todella vaikeeta. Mutta se kannattaa. Ja ihan jo alkuvaiheessa, jos alkaa huomaamaan merkkejä, niin puhuu jollekulle. Ei ole liian myöhäistä hakea apua, eikä liian aikaista. 

Se on kuin sairaus, sä näät pieniä merkkejä ja sä et oo ehkä ihan varma. Mutta sä silti soittaisit lääkäriin, että ne tarkistaa. Tässä tilanteessa, ihan koska vaan saa soittaa ja pyytää apua.

Ihan jokainen, joka taistelee näiden kanssa, on niin arvokas ihminen. Ja vaikka mä en tunnekaan kaikkia, oikeestaan ketään, niin mä vannon, että apu kannattaa, vaikka olis yksin. Mä oon käyny tän tien suurimmaks osaks yksin, ja mä lupaan että vaikka menisit yksin, niin se kannattaa.

Ja mä joskus toivon, että mä pystyisin auttaan, edes kaverina toista ihmistä. Vaikka mä oonkin hieman erikoinen, mutta mä tarkotan hyvää.

Voimia, rauhaa ja kaikkea hyvää ihan kaikille. Asiat menee parempaan päin. Ei ehkä tänään, ei ehkä huomenna, mutta jonain päivänä.

-S

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *