Elämä ja olemassaolo

Tässä kirjoituksessa puhun masennuksesta ja sen vaikutuksesta elämääni ja myös itsetuhoisista ajatuksista ja käytöksestä.

Elämä vain olemassaoloa

Tuntuuko kenestäkään ikinä tältä? Oot elossa, mutta tietyllä tavalla et. Sä vain, olet. Koska musta tuntuu siltä koko ajan.

Mutta en tiedä miten sen korjais? Ja se varmaan johtuu myös masennuksen vaikutuksesta pääkopassa.

En tarvii adrenaliinia, tai nähtävyyksiä eri maissa tai paikoissa tunteakseni olevani elossa. Enkä tietyllä tavalla tahdo sitä. En tahdo tuntea eläväni vain kun jotain upeaa tapahtuu.

Jokainen päivä on vain, herää, aamurutiinit ja sit joko töitä päivällä, illalla koulua ja kotona oloa. Joskus ulkona käyntiä, mutta nyt tän koronan kanssa ei paljoo mennä.

Tylsistyttää

Siihen on kyllä tottunut jo nyt. Tää fiilis on kuitenkin ollut jo niin kauan. On parempia päiviä, ja on vielä huonompiakin päiviä.

Se alkaa tylsistyttää tiettyinä päivinä koska sitä toivoo, että tunne-elämä olis vähän laajempi. Se on melkeinpä joko hyvää, tai tosi huonoo ja sit tätä, harmaata, tunteettomuutta.

Sitä ei tahdo herätä, eikä sitä tahdo nukahtaa. Se on hassua, kun ei oo kuitenkaan väsyny. Mutta ei vaan jaksa sillein jokapäivästä elämää. Hoitokontakti on silti, eikä viiltelyä ole.

Mutta mieli sitä tekee tehdä.

Turhautuminen

Tässä on lyhyen ajan sisällä tullu pari huonompaa päivää tähän harmauteen, eikä ollenkaan hyviä. Ja ne saa väsyyn vielä enemmän.

Tähän kaikkeen vaikuttaa myös tää sää kun on joka ikinen päivä taivas harmaa. Koko päivän myös.

Löysin sanonnan, mutta en muista mistä maasta se oli, mutta se liitty siihen, että kun ajattelee ettei jaksa elää, tai tahtoo tappaa ittensä, että ei oikeesti tahdo kuolla, vaan tahtois tappaa jotain ympärillään mikä tuo sen tunteen ettei jaksa.

Mutta mitä jos se ongelma on itessä?

Koska mulla on usein niitä ajatuksia, että en jaksa, ja ois niin paljon helpompaa, mulle, vaan loppua. Ja mulla on asiat hyvin.

Mulla on ihana poikaystävä, mukava työ ja käyn iltalukioo jotta pääsen pian työstään isompaa tavoitetta. Mulla on kissa, perhe lähellä ja kiva asunto hyvällä paikalla.

Mutta sitten mulla on tää pääkoppa, joka on se isoin ongelma?

Mua pelottaa

Niinkun suoraan sanottuna. Ei sillein, että tärisen ja itken ja panikoin, vaan sillein tuolla takaraivossa on aina se ajatus, että mitä jos tää ei ikinä mene ohi?

Mitä jos mulla pysyy masennus koko elämän?

Enkä tällä tarkota, että ihmiset joilla se on ei pystyis elään elämäänsä.

Mutta se pelottaa siinä, että jos en rupee käsitteleen tätä, tai saamaan jotenkin kontrolliin, niin jaksanko mä?

Mitä jos jossain kohtaa, tulee se hetki, että napsahtaa, ja sanon että se oli siinä, en enää jaksa käydä tätä paskaa läpi?

Koska nyt mulla on pelko sitä kohtaan, että kuolisin, ja pelko tulevaa kohtaan. Ja sekin pelottaa tietyllä tavalla, et mitä jos pelko kuolemaa kohtaan siirtyy, ja pystyn tekeen mitä oon miettiny kauan.

Älä yritä

Joskus huonoina, oikein huonoina hetkinä mulla on ajatus, että mun ei  pitäis olla tässä. ’Jos olisin sinä yhtenä kesänä ottanu muutaman lisää, olisin ehkä päässy tavoitteeseen.’

Eli en olis tässä. En olis eläny tätä viimestä kolmee vuotta.

Mutta on tässä kiitollisuuttakin. Että nää hyvät asiat muistuttaa siitä minkä takia on kiva olla tässä. Mutta ylittääkö kiitollisuus ja ymmärtäminen hyvistä asioista ne huonot ja pahat ajatukset.

Itsetuhoiset tavat

Mulla niitä riittää. Ne on myös niin takaraivossa vieläkin, että niistä on vaikee päästä eroon.

Syönkö mä tarpeeks? En.

Juonko mä tarpeeks? En.

Teenkö mä tarpeeks asioita joista tulee hyvä mieli? En.

Itsetuhosia ajatuksia ja tapoja ei ole vain itsemurhan ajatukset, tai itsensä satuttamiset kuten viiltelyt tai poltot tai miten muuten sitä tekeekään.

Olenko mä tarpeeksi? En.

Olenko hyvä missään? En.

Nää on kaikki tapoja muiden kanssa mitä mulla on. Ja mä aina, AINA, jos kuulen et jollakulla on näitä, mitä tahansa, niin mä tahdon auttaa, koska kun itse tietää miltä se tuntuu, niin sitä ei tahdo kenellekään muulle.

Siksi mä puhun

Siks mä kirjotan tästä, vaikka kukaan ei lue. Siksi mä puhun avoimesti kokemuksista, koska muut joille se saattaa olla uus ja hämmentävä kokemus tuntee näitä tunteita, huomaa ettei ne ole yksin.

Nyt ei myöskään ole tarkoitus alkaa jokskin motivaation antajaks tai mitään. Mutta tää kirjoitus, auttaa myös usein selvitteleen ajatuksiaan.

Vähänniinkuin matikka! Se lauseke voi näyttää tosi oudolta, mutta kun sen lukee ääneen se alkaa tekeen järkee. (ehkä) Se ei ikinä ole varma, varsinkaan matematiikassa.

No, anyway.

Olemassaolo jatkuu.

Ehkä se paranee.

-S