Uni, kuolema ilman sitoutumista
Puhun taas masennuksesta ja vähän itsetuhoisuudesta, joten jos on herkkä aihe, niin ei tarvitse ehkä lukea, vaikka omasta mielestäni asiasta en puhu niin rankalla tavalla.
Niinkuin otsikko sanoo
Mietiskelin, koska olen ollu nyt aika kauan jatkuvasti väsynyt vaikka nukkuisinkin, että tuntuu et haluu vaan nukkua.
Yhdistelin vähän pisteitä ja tunteita mitä kirjottelin alas, että koska välillä tuntuu, että kuolema olis helpotus ja uni on mulle jotenkin semmonen asia mitä odotan melkein jo aamusta saakka. Voiko olla, että siksi uni on niin mukava kokemus, koska se on kuolema ilman sitoutumista.
Joka päivä on periaatteessa uus mahdollisuus rakastua elämään uudelleen. Mutta se ei tapahdu. Vaikka teen asioita mistä tykkään, katon mitä kaikkee mulla on, niin ei tunnu siltä että tää on tän arvosta. Ei siitä toisaalta haittaakaan oo, jokanen tarvii unta, eikös.
Masennus on sairaus
Monen pitää muistuttaa ittelleen, jopa mun, että masennus ei ole ns. normaali asia. Se on terveyden ongelma, siksi sitä kutsutaan ’mielenterveysongelma’ tai tommoiseksi, koska se on ongelma, ja englanniksi ’mental health issue’.
Mun on muistutettava itteeni, koska kun kissa tulee syliin tai poikakaveri tekee ruokaa ja mä voin kattella mun lempisarjaa, et miksi silti, ei tunnu siltä, että elämä on elämisen arvosta? Koska se ei ole minä, joka sitä ajattelee. Se on se masennuksen puoli. Koska on mulla siinä toisella puolella se kiitollisuuden tunne kans.
Erikoista miten masennus, ja siitä johtuvat ajatukset ja tunteet voi olla niin voimakkaita?
Ja sitten se, miten kuvittelee sen olevan oma ittensä mikä puhuu, mikä ajattelee. Tottakai se olet sinä, mutta sun mielen alasena, masennukseen tottuneina ajatuksina. Yritän ajatella, et se on vaan se pääkoppa missä se ongelma on, ja mun on jotenkin yritettävä laittaa vastaan.
Se ei ole minä
Ei se voi olla. Mutta mäkin oon niin kauan kasvanu masennuksen kanssa, et se on varmasti osa persoonallisuutta. Ja tietyllä tavalla, tahtoo että se ei ole minä, vaan masennuksen aiheuttama asia, ja samalla pelottaa, millanen mä olisin ilman sitä? Millanen musta tulee jos jossain vaiheessa pääseekin todistamaan, että se on mennyt ohi, tai ’parannettu’?
Jos kaikki ajatukset, puheet ym. on masennuksen muokkaamia, niin voiko mulla on ’normaaleja’ ajatuksia jossain vaiheessa? Olisinko mä ihan pihalla siitä, mitä ajatella ja tehdä? ’Ennen ajattelin näin’, ’mitä mä nyt ajattelen’ ja siinä menee se uusi opetteluaika, ja pitää olla tarkkana, ettei silloinkin ala ajattelemaan niinkuin ennen, koska siitä pääsee takasin noidanympyrään.
Mä en tahdo olla tämmönen. Mä en halua, ajatella näin koko ajan. Monet sanois vaan että, ’yrität vaan’. Se on sama kun sanoo ihmiselle joka on surullinen – hymyile, se helpottaa. Ja paskanmarjat. On päiviä kun mä hymyilen ja nauran kuinka ja paljon, mutta silti, pohjatunne on se harmaa, eikä iloinen.
Tosi monta kertaa, on ollu se tunne, että mikä vittu mua vaivaa? Vaikka tiesikin diagnoosin ittelleen. Mut ei se diagnoosi itessään auta. Ei sitä kulje ympäriinsä vaan ajatellen että okei toi ajatus johtuu siitä bla bla.
Miten kauan vielä?
Mä niin tahdon, että joku kaunis tai ruma sateinen päivä, on ollu niin pitkään hyvä kausi, että voidaan jo puhua siitä, ettei välttämättä olis masennusta, vaikka mun mielestä se on semmonen asia joka ei mene pois. Joskus voi olla huonompia kausia, mutta että niihin ei tarvitse lääkitystä tai hoitosuhdetta.
Mutta voiko se aika oikeesti tulla? Se alkaa oleen jotenkin epätodennäköistä, mutta jotenkin on pakko vaan toivoo.
Onneks ongelmat elämän kanssa masentuneena, ei ole niin iso ongelma enää kuin se oli nuorena. Eli kyllä selviää, tottakai. Mutta ihan niinkuin jossain muissakin asioissa, joskus sillä matkalla tulee turhautumisia, jopa isoja, että miks tuntuu ettei asia mene eteenpäin. Miksi se ei kehity jne.
Pienikin askel eteenpäin, on kehitystä.
Kaksi askelta eteenpäin ja yksi taakse on silti yksi askel eteenpäin.
Ja tottahan toki joskus mennäänkin taaksepäin, koska virheitä tapahtuu. Mutta sen ei sais antaa lannistaa, vaan ymmärtää miksi se tapahtui. Ja sitten jatkaa eteenpäin, taas kerran.
Mahtiponti, kun viiltelyhimo ei mene ohi. Mahtavaa, kun tuntee että haluaa vajota syvemmälle sängyn pohjalle, tai kadota vaan maanpinnalta. Aina tulee vaan se kysymys, että saanko mä? Voisinko mä vaan..?
Olemassa mä silti oon vielä.
Pakko jaksaa.
-S