Tunteeton elämä

’Et voi olla tunteeton’

Onhan se erikoinen asia, eikä moni varmaan koe sitä, ja jotkut kokee, ja monet eri tavoin. Monet usein sanoo, ettei voi olla tuntematta mitään. Se on vähänniinkuin se hetki kun joku ns. normaali on vian hetken ajattelematta mitään, eikä saa reaktiota eikä tunne sitä kohtaan mitään, mutta se jatkuu. Päiviä, viikkoja ja kuukausiakin.

Koska nyt puhutaan kirjallisesta tunteettomuudesta. Se on sitä etten välitä, en hätkähdä, en oo niinkään surullinen, vihanan, ilonen, tai onnellinen tai mitään.

Puhuin siitä viime viikolla kun kävin tapaamisessa. Mä sanoin, että se on yks asia mikä turhauttaa elämisessä kans. On asioita josta tiedän, että pitäis olla ehkä ilonen, ehkä ylpee, mutta ei mitään. Ei mitään tunteita.

Puhuttiin onnistumisista, että miltä ne tuntuu. En ajatellu et mulla oli onnistumisia, mut sitten kuulemma se että oon lukiossa, ja oon töissä ja parisuhde menee hyvin aina vaan, on jo onnistumisia. Kysy, miltä ne tuntuu?

Ei yhtään miltään.

Perseestä

Siis, jos joku on kokenut tätä, niin ne tietää.

Elämä on niin tylsää ja turhaa kun ei tunne eri tunteita, vaan koko ajan menee samalla tasasella viivalla.

Esim. puhuttiin yks ilta miehen kanssa suhteesta ja sen etenemisestä. Se sano, että jossain vaiheessa, se haluaa kyllä kosia kun asiat paranee ja tasaantuu. Voi varmaan arvata miltä se tuntu. Ei miltään.

Se oli yks asia mikä sai mut tunnistaan tän, et miten ei voi tuntee melkein MITÄÄN.

Ja sekin, koska mä muistan ne tunteet. Mä muistan kun joskus paljon aiemmin puhuttiin asiasta, se toi perhosia vatsaan ja iloo. Mä muistan sen vihan kun asiat vaan menee perseelleen, ja turhautumisen ja surun. Mä muistan, mutta en tunne.

Onhan se myös vähän ärsyttävää, että pitää välillä muistuttaa miestäkin siitä, että kyllä mä sitä rakastan. Ja kyllä se sen tietää ilman muistutustakin, mutta koska nyt kun on tää tasanen paksu rautalanka tunteet jotka ei taivu minnekään suuntaan, vois kuvitella että mä kylmenen tai en välitä.  Enkä tahdo ajattelevan noin.

Miksi näin käy?

Se on asia mihin ei saada vastausta.

Onko se masennuksesta johtuvaa? Onko se lääkkeistä johtuvaa? Vai pahin, onko se vaan minä?

Mä en tahdo sen olevan ns. musta johtuvaa, koska millä mä opetan itteni taas tuntemaan? Vaikka tunteet onkin muistissa, niin millä mä saan ne taas tapahtuun? Jos se olis lääkkeistä, niin se olis sentään selitys, ja ehkä mahdollisuus että tunteet tulee takasin.  Masennus, se taas, se on niin ja näin kun kerta on mahdollisuus, että se pysyy koko elämän.

Toisaalta tän kanssa on helppo elää. Turhauttavaa, mutta helppoo. Monet asiat ei hetkauta. Auto hajos? Njaa. Uus auto? Joo, oli tarpeen. Että menee hyvin, tai huonosti se on yleensä se ’jaa’ mikä suusta tulee ulos. Koronatilanne pahenee? Njaa, tottakai se pahenee.

Koska mulle se on ollu selvää, että joitakin ihmisiä ei vaan kiinnosta, ja toki onhan niitä joilla ei ole oireita, mutta silti pitäs toimia rajotteiden mukaan. Onhan se ärsyttävää, pysyä kotona mahdollisimman paljon, pitää maskia yms.

Asiasta mentiin toiseen.

Se että muistaa tunteet..

..On väsyttävää. Muistan esim, tunteen kun heräsin sängyssä ja katoin isosta ikkunasta ulos ja ulkona oli ihan valkoista, ja nappasin läppärin ja rupesin kirjottaan vanhaa blogia. Se teki mulle tosi tyytyväisen/ilosen tunteen. Se on hassua miten jotkut asiat muistaa.

Muistan tunteen kun oli pieni pakkanen, lunta ja kirkas taivas, miten hyvä fiilis sellasella päivällä oli.  Muistan jotkut tunteet randomisti, vaikke en välttämättä muistais niiden päivää miks se tunne oli.

Siinä tulee kyllä vähän haikee olo, koska siinä tajuaa ettei tommosia tunteita oo tullut kuukausiin.

Olenko mä edes ihminen? Mikä mussa on vialla? Miksi mä en tunne?

Joo’o. Semmosia kysymyksiä jatkuvasti käy päässä koska vaikka yritän tehdä asioita mitkä ennen ainakin toi eri fiiliksiä, niin ne ei tuo niitä enää.

On vaan pakko jotenkin vaan jatkaa tunteettomana ja toivoo parempaa, että jossain vaiheessa ne palaa. Ehkä.

 

Parempia tunteita odotellessa.

-S