Tänään aamulla heräsin kello 5.46.

Harmitti. Tai oikeastaan, koska kaikkihan me tässä aikuisia ollaan, suorastaan vitutti.

Tästä saadaankin sitten oiva aasinsilta kysymykseen, jota olen jo pidemmän aikaa pohtinut: onko se elämä oikeastaan niiiiiiin kamalaa? Pakkohan tästä kaikesta on jotain hyvääkin löytää.

Itse löysin sen hyvän vierestäni, kun sain aamu-unisen pusun lämpimältä avomieheltä ennen kylmälle lattialle kipuamista. Siellä kylmällä lattialla vastaan tassutteli koira, joka sekin antoi märän, aamu-unisen pusun.

Eihän tää aamu niin kamala ollutkaan, pohdin.

Sitten koira kakkasi lattialle.