Runner’s high, tai pyöräilijän pöhnä

Koko kevään oon lupaillut itselleni ja kehunut kaikille, jotka on suostuneet kuuntelemaan, että minä tyttö alan kevään tulle polkemaan pyörällä töihin. Matkaa on siis kymmenisen kilometriä ja yours truly ei ”ihan pieneen hetkeen” ole päivittäin liikkunut sellaista matkaa ainakaan edestakaisin.

Lauantaina hain pyörän intoa pihisten lainaan ja poljin 9 kilometriä kotiin. Paria ylämäkeä lukuunottamatta tuomio oli, että täähän on ihan kivaa. Jee, musta tulee sporttinen fillarimimmi!

Eilen, eli sunnuntaina iltapäivällä alkoi sataa lunta. Ja kun kerran takatalvi tulee, niin sehän sitten oikeasti tulee – lunta oli aamulla maassa muutama sentti. Ylpeys ei kuitenkaan antanut periksi luovuttaa kun olin jo mahtaillut polkevani työmatkat nopeammin kuin julkinen liikenne kuljettaisi minut välillä koti-duuni, eli alle 45 minuutissa.

No, puolivälissä matkaa kirosin ideani alimpaan helvettiin ja haaveilin istuvani lämpimässä junassa… Mutta kas, keskustan valojen siintäessä silmissä iski päähän ihan kumma olotila – heeeei mä oon melkein perillä! MÄ TEIN SEN! Minä! Pyöräilin töihin enkä edes pyörtynyt matkalla (vaikka kerran ajoinkin sporakiskoon ja meinasin kaatua, ilman kypärää tietenkin – aijai)! Ihan siihen alle 45 minuuttiin en yltänyt, vaan aikaa meni 54min, syytetään siitä vaikka Manskun monia superpitkiä liikennevaloja 😉

Siis tänkö takia ihmiset liikkuu? Okeeeei… Nyt mä ymmärrän. Plussana vielä se, että tää saattaa vähän vauhdittaa mun kesäkuntoprojektia.