– Asioilla on tapana järjestyä!
                                                   – Kyllä se siitä!
                                                   – Anna itsellesi aikaa!
                                                   – Elämä kantaa!

Kaikki on kuultu. Tiedän, että kukaan ei näitä lauseita sano pahalla vaan hyvällä. Siinä tilanteessa kuin minä olin, nämä lauseet enemmänkin v*tutti kuin auttoi. Minua auttoi eniten se, että minua kuunneltiin ja tuettiin. Uituani syvimmissä vesissä ja pohjamudissa en edes itse sanonut itselleni näitä lauseita koskaan sillä en uskonut hetkeäkään, että mikään enää järjestyisi. Toivo kaikkeen oli karannut jo ajat sitten. Järjestelin perheen taloutta, tutkin vakuutukset  ja laskin pärjäisikö mieheni lasten kanssa yksin. Olin varma, että lopulta hukun niihin syviin vesiin ja mutiin.

Ensimmäisellä käynnillä psykiatrin luona minulta kysyttiin, että minkälaisia ajatuksia sinulla on? Voisitko kuvailla niitä? Ajatukset lensi kuin pingispallo tyhjässä huoneessa. Mistään en saanut kiinni. Ajatukset hyppivät aiheesta toiseen hetkessä. Olin varma, että sekoan.

Miltä ahdistus tuntuu? Tiedätkö ne pienet perhoset vatsassa kun ihastuu? Minulla oli niitä perhosia sisälläni tuhansia ja ne olivat pahoja ja mustia. Perhoset kiertyivät sisuskalujen ympärille ja puristivat niitä niin, että meinasin tukehtua. Joka päivä ne yritti porautua minusta läpi. 

Vihasin nukkumaan menoa, koska silloin perhoset olivat voimakkaimmillaan.

Nyt nuo asiat ovat muisto vain. Elämä todellakin kantaa ja asioilla on tapana järjestyä. Silloin kuin minulle tarjottiin osastohoitoa, en voinut edes kuvitella olevani erossa perheestä. Kieltäydyin ja olin perheeni kanssa. Se rakkaus mikä tässä talossa asuu on sanoinkuvaamaton. Sellaista rakkautta toivon ihan kaikille ihmisille. Lapset tiesi, että äitin mieli on väsynyt. Äiti ei mene töihin. Äiti lepää. 

Alkuun nukuin paljon. Keho ja mieli huusi lepoa. Ajatuksista alkoi pikkuhiljaa saada kiinni. En tuntenut enää itseäni hulluksi. Olin vaan ollut kuoleman väsynyt. Pienet asiat tuottivat suurta iloa. Tuore kahvi aamuisin, puolison silittely, auringonpaiste, kevään tuoksu ja hymyilevät lapset.

Suurista asioista pääsee yli ja ympärikin. Vahvuus löytyy meistä jokaisesta. Minä tarvitsin apua sen kaivamiseen. Lääkäri kysyi eilen ”Tunnetko, että elämä on normaalia?” Mitä on normaali? Minulla ei ole mitään hajua mitä se on! Ehkä sekin vielä tulee. Nyt eletään päivä kerrallaan. Välillä on päiviä jolloin ei jaksa mitään. Silloin levätään. Ei pakolla vaan ilolla. Nykyään tunnistan voimavarani, enkä enää piiskaa itseäni ylisuorittamaan. 

Jos jotain olen tällä matkalla oppinut niin se on se kliseistä suurin ”Meillä on vain yksi elämä”! Miksi tekisi mitään mikä ei tee sinua onnelliseksi tai voimaan hyvin? Sinua on vain yksi olemassa ja sinun tehtäväsi on huolehtia sinun onnesta. Pakko ei ole kuin kuolla. Aina löytyy vaihtoehtoja ja apua. Pitää vain uskaltaa!

Reeta

Ensimmäisenä sain diagnoosin vakavasta masennuksesta. Keskusteltiin parin vuoden aikaisista tapahtumista, vastoinkäymisistä ja ihmissuhteista. Minun masennukseni johtui pääosin ihmissuhteista. Hain hyvää oloa miellyttämällä muita ihmisiä ja nielin kaiken kiltisti. Muistan istuneeni kuntosalin venyttelyhuoneessa ja miettiväni miten isolla kahvakuulalla pitäsi hakata jalkaa jotta se katkeaisi. Pääsisi lepäämään. Ylisuoritin niin työssä kuin harrastuksissa. On sanomattakin selvää, että laihdutus ja tavoitteellisesti treenaaminen ei onnistu jos henkinen puoli ei ole kunnossa. Treenasin silti. Kävin salilla yöllä jotta saisin olla yksin. Revin ja riuhdoin itkuun ja kipuun asti. Halusin tuntea jotain.

Alkuvuodesta mietin aamulla sängyssä, että miten minusta on voinut tulla näin laiska? Pelkkä ylös nouseminen oli työn ja tuskan takana. Pese hampaat, juo kahvi ja hymyile. No ei ollut ketään kelle hymyillä väkisin. Kello oli kaksitoista, mies oli jälleen hoitanut lapset aamulla kouluun ja päiväkotiin. Koko ajan luulin, että olin laiska eikä mieleeni edes juolahtanut, että voisin olla henkisesti loppu!

Kello on neljä iltapäivällä. Valmistaudut henkisesti hakemaan nuorimmaisen päiväkodista. Astut portista sisään. Ei luoja tuo aina niin pirteä ja utelias hoitaja on töissä. Pikaisesti kelaat mielessä vastaukset valmiiksi. Elä ainakaan kysy meitä mihinkään tapahtumaan. Ei jaksa.

Joka aamu kirjaan ylös mitä pitää tänään suorittaa. Koska en pystynyt nukkumaan, en muistanut mitään. Lääkkeet laskin pöydälle ja työnsin kaikki kerralla suuhun. Jos olisin ottanut yhden kerrallaan purkista, en enää kohta muistanut olinko ottanut. Poissaolokohtauksia oli päivittäin. Usein töistä kotiin ajaessani havahduin olevani autossa kotipihassa. En muistanut matkasta mitään. Pelottavaa.

Tätä oli minun arki vielä huhtikuussa.

Kun asiat aukesi ja pääsin puhumaan ammattilaiselle helpotus oli suunnaton. Vaikeinta oli myöntää itselleen, että kaikki ei ole hyvin. Ensimmäisellä käynnillä sain vahvoja rauhoittavia jotta pystyisin nukkumaan. Kun pääsin kotiin väsymys vyöryi päälleni. Olisin voinut nukkua monta päivää. Rauhoittavien lisäksi otin vahvinta melatoonia. Sitten tuli uni.

Alkuun kävin juttelemassa pari kertaa viikossa. Asteittain käyntejä vähennettiin. Tällä hetkellä käyn kerran kuussa. Elämä hymyilee jälleen.

– Uskalla hakea apua! Onneksi uskalsin vaikka hirvitti. Pelottaa ajatellakkin missä olisin nyt ilman apua.

– Poista elämästäsi kaikki myrkylliset ihmissuhteet. Ihmiset jotka vain riistää. Tällä on ollut todella suuri merkitys omassa parantumisessa.

– Kerää itsellesi turvaverkko läheisistä ja ystävistä. Uskalla puhua avoimesti asiasta.

– Ota apu vastaan. Jos sukulainen tarjoutuu hoitamaan lapsiasi päivän niin se ei tee sinusta huonoa äitiä.

Reeta