Minulla on ystävä, joka halailee ystäviään usein. Mukaan lukien minua, luonnollisesti. Se tuntuu ihanalta, mutta myös vähän hassulta. Pohdinkin sitä, miksi tuntuu niin erikoiselta, kun joku halaa? Eihän sen nimittäin pitäisi. Halausten, kättelyiden, kosketuksien ja suukkojen kuuluisi olla arkipäivää. Sillä se, että joku asia on arkipäivää, ei tarkoita, että se olisi arkipäiväistä. Kosketus on tärkeää, koska siinä on voimaa. Sitä tuntee itsensä hyväksytyksi, kun toinen silittää olkapäätä. En ole tottunut koskettamaan. On luultavasti tottumattomuutta, että sisälläni liikahtaa jokin, kun ystäväni tulee halaamaan. Tavoitteenani on oppia siihen, että joskus myös minä menisin halaamaan häntä.

      Taideyliopiston IssueX-lehdessä oli juttu siitä, kuinka suomalaiset ovat todella kosketuskammoisia. Meidänkin perheessä kosketellaan aika vähän. Emme me halaa toisiamme lähtiessämme nukkumaan tai kouluun ja töihin, ja merkkipäivinäkin vain joskus. Kun lisäksi en seurustele, kosketus jää oikeastaan todella vähäiseksi elämässäni.

Halaileva synttärisankariystäväni ja kosketuskammoinen meitsi

     Surullisinta suomalaisten kosketuskammoisuudessa on se, että yleensä tarvitaan alkoholia, jotta uskalletaan mennä toisen lähelle. Lukiomme opiskelijoiden pikkujoulut olivat tästä hyvä esimerkki. Siellä näkee puolituttujenkin halailevan toisiaan, vaikka useimmiten halauksia jaetaan vain hyvin läheisten ystävien kesken.

      Olen kuitenkin huomannut suomalaisten koskettamattomuudessa tapahtuneen pientä (toivottua ja positiivista!) muutosta. Vielä emme poskisuukkoja pysty täysin vapautuneesti vaihtamaan, mutta varsinkin nuorilla on nykyisin tapana halata toisensa nähdessään. Tähän moodiin yritän itseäni saada, vaikka se välillä vaatisikin niitä hiukan awkwardeja halatakko vai ei – tilanteita.