The only thing we have to fear is fear itself

Eeva Kolukin tästä kirjoitti, pelkäämisestä. Hän kertoi lopettaneensa pelkäämisen, ja kertoi maailman muuttuneen sen myötä radikaalisti. Minä en ole osannut sitä lopettaa, vaikka olisin halunnutkin. Pelkoni ovat pysyneet jokseenkin samoina, mutta myös muuttaneet muotoaan.

pitsikynttila.jpg

     Pienenä pelkäsin pimeää. En muista pelänneeni välttämättä mitään itse mörköjä tai muita, mutta olin lähes aina varma, että pimeässä piilee jokin ilkimys. Jokin, jota en voi nähdä. Pimeän pelko on jollain tasolla minussa edelleen, mutta sen lisäksi ajattelen pimeän pelon kuuluvan samaan kastiin tuntemattoman pelon kanssa. Esimerkiksi tulevaisuuteen ei voi nähdä, ja siksi pelkään tulevaa. Välillä pelkään sitä niin, että ahdistaa. Höpsöähän se on, kuten pelot yleensäkin. En vain silti pysty millään istuttamaan päähäni ajatusta, että ei kaikki ole lopullista. Vaikka valitsisi kerran väärin, se ei tarkoita, että suuntaa ei voisi korjata.

     Tulevaisuudelta pelkään…

… en saa (mieleistäni) opiskelupaikkaa (hömmm, ainahan voi yrittää uudestaan)

… en saa uudesta asuinkaupungista uusia ystäviä (no pyh)

… tulen olemaan forever alone seurustelun suhteen (asenne on ainakin kohdallaan…)

Nämä nyt niinkuin konkreettisina esimerkkeinä. Ihan hupsua, mutta silti kulutan huomattavan paljon aikaa pelkäämiseen. Joskus olisi mielenkiintoista tutkia, kuinka paljon aikaa päivästä (tai edes viikosta) kuluu erilaisten asioiden pelkäämiseen ja turhaan arkailuun. Kukahan olisi sellainen viisas, joka kehittelisi vaikka älypuhelinsovelluksen tähän tarkoitukseen. Onhan niitä kaikenmaailman Sports Trackereita ja Happy WakeUpejakin.

Otsikko: Franklin D. Roosevelt

 

Hyvinvointi Mieli Syvällistä

Kun minuun kosketat

Minulla on ystävä, joka halailee ystäviään usein. Mukaan lukien minua, luonnollisesti. Se tuntuu ihanalta, mutta myös vähän hassulta. Pohdinkin sitä, miksi tuntuu niin erikoiselta, kun joku halaa? Eihän sen nimittäin pitäisi. Halausten, kättelyiden, kosketuksien ja suukkojen kuuluisi olla arkipäivää. Sillä se, että joku asia on arkipäivää, ei tarkoita, että se olisi arkipäiväistä. Kosketus on tärkeää, koska siinä on voimaa. Sitä tuntee itsensä hyväksytyksi, kun toinen silittää olkapäätä. En ole tottunut koskettamaan. On luultavasti tottumattomuutta, että sisälläni liikahtaa jokin, kun ystäväni tulee halaamaan. Tavoitteenani on oppia siihen, että joskus myös minä menisin halaamaan häntä.

      Taideyliopiston IssueX-lehdessä oli juttu siitä, kuinka suomalaiset ovat todella kosketuskammoisia. Meidänkin perheessä kosketellaan aika vähän. Emme me halaa toisiamme lähtiessämme nukkumaan tai kouluun ja töihin, ja merkkipäivinäkin vain joskus. Kun lisäksi en seurustele, kosketus jää oikeastaan todella vähäiseksi elämässäni.

mina_ja_enni_1.jpg

Halaileva synttärisankariystäväni ja kosketuskammoinen meitsi

     Surullisinta suomalaisten kosketuskammoisuudessa on se, että yleensä tarvitaan alkoholia, jotta uskalletaan mennä toisen lähelle. Lukiomme opiskelijoiden pikkujoulut olivat tästä hyvä esimerkki. Siellä näkee puolituttujenkin halailevan toisiaan, vaikka useimmiten halauksia jaetaan vain hyvin läheisten ystävien kesken.

      Olen kuitenkin huomannut suomalaisten koskettamattomuudessa tapahtuneen pientä (toivottua ja positiivista!) muutosta. Vielä emme poskisuukkoja pysty täysin vapautuneesti vaihtamaan, mutta varsinkin nuorilla on nykyisin tapana halata toisensa nähdessään. Tähän moodiin yritän itseäni saada, vaikka se välillä vaatisikin niitä hiukan awkwardeja halatakko vai ei – tilanteita.

Suhteet Rakkaus Ystävät ja perhe Syvällistä