The only thing we have to fear is fear itself

Eeva Kolukin tästä kirjoitti, pelkäämisestä. Hän kertoi lopettaneensa pelkäämisen, ja kertoi maailman muuttuneen sen myötä radikaalisti. Minä en ole osannut sitä lopettaa, vaikka olisin halunnutkin. Pelkoni ovat pysyneet jokseenkin samoina, mutta myös muuttaneet muotoaan.

     Pienenä pelkäsin pimeää. En muista pelänneeni välttämättä mitään itse mörköjä tai muita, mutta olin lähes aina varma, että pimeässä piilee jokin ilkimys. Jokin, jota en voi nähdä. Pimeän pelko on jollain tasolla minussa edelleen, mutta sen lisäksi ajattelen pimeän pelon kuuluvan samaan kastiin tuntemattoman pelon kanssa. Esimerkiksi tulevaisuuteen ei voi nähdä, ja siksi pelkään tulevaa. Välillä pelkään sitä niin, että ahdistaa. Höpsöähän se on, kuten pelot yleensäkin. En vain silti pysty millään istuttamaan päähäni ajatusta, että ei kaikki ole lopullista. Vaikka valitsisi kerran väärin, se ei tarkoita, että suuntaa ei voisi korjata.

     Tulevaisuudelta pelkään…

… en saa (mieleistäni) opiskelupaikkaa (hömmm, ainahan voi yrittää uudestaan)

… en saa uudesta asuinkaupungista uusia ystäviä (no pyh)

… tulen olemaan forever alone seurustelun suhteen (asenne on ainakin kohdallaan…)

Nämä nyt niinkuin konkreettisina esimerkkeinä. Ihan hupsua, mutta silti kulutan huomattavan paljon aikaa pelkäämiseen. Joskus olisi mielenkiintoista tutkia, kuinka paljon aikaa päivästä (tai edes viikosta) kuluu erilaisten asioiden pelkäämiseen ja turhaan arkailuun. Kukahan olisi sellainen viisas, joka kehittelisi vaikka älypuhelinsovelluksen tähän tarkoitukseen. Onhan niitä kaikenmaailman Sports Trackereita ja Happy WakeUpejakin.

Otsikko: Franklin D. Roosevelt