Ollessani 17-vuotias, lähdin maailmalle lopen kyllästyneenä vanhoihin kuvioihin ja uutta intoa puhkuen. Niin hullulta kuin se saattaa kuullostaakin, en pelännyt tippaakaan muuttoa maahan, jonka kieltä en osannut. En tuntenut Italiasta ketään, kun olin muutaman viikon varoitusajalla päättänyt lähteä aupairiksi suomalais-italialaiseen perheeseen, Italian Como-järvelle. Työssä houkutteli irtiotto vanhemmista ja ex-poikaystävistä, mahdollisuus oppia uutta kieltä ja kuvitelma siitä, että yhden lapsen hoitaminen olisi piece-of-cake.

Kuten arvata saattaa, olin haukannut kakusta turhan suuren palan, ja työ oli minun 17-vuotiaalle psyykkeelleni aivan liikaa. Toisaalta kokemus kasvatti minua kovasti ihmisenä ja kasvatti kärsivällisyyttäni, kun jouduin nöyrtymään kotiorjan rooliin usean kuukauden ajaksi. Vaikken lähde työnkuvaani sen tarkemmin erittelemään, voitte kuvitella kuinka paljon kotitöitä riittää rikkaan perheen suuressa huvilassa, jossa kalsaritkin ON SILITETTÄVÄ. Lapsen kanssa touhuaminen sen sijaan oli onneksi mukavaa ja palkitsevaa touhua, ja jo silloin oivalsin haluavani tehdä lapset nuorena. Vaikka siinä pienessä pohjoisitalialaisessa kylässä ei ollut paljon rappusten ravaamista kummallisempaa tekemistä, leikkipuistoista puhumattakaan, keksittiin me aina jotain metkuja. Suurin yhteinen mielenkiinnon kohteemme tytön kanssa oli kylässä asuva herttainen kulkukissa nimeltään Papatusch. Tarina kertoi romanialaisten talonrakentajien jättäneen sen jälkeensä vuosi takaperin. Mutta tuskin se kovasti kärsi, sillä paikallinen kahvilanpitäjä piti sen kyllä hyvässä lihassa. Ei sitä karvakuonoa voinut vastustaa kukaan.

Viikonloput olivat vapaa-aikaani, ja suureksi onnekseni Comosta hurauttaa junalla Milanoon alle tunnissa. Voittekin varmaan arvata kuinka innoissaan tämä uusimaalainen pikkutyttö oli lukuisten näyteikkunoiden keskellä, jotka kaikki pursusivat toinen toistaan kauniimpia muotiluomuksia. Tutustuin uudessa kaupungissa melko nopeasti muihin pohjoismaalaisiin aupaireihin ja heidän kauttaan muihin mahtaviin tyyppeihin. Eräs albanialainen opiskelijapoika oli mielestäni erityisen mahtava ja kiinnostava, vaikka olikin minua kymmenen vuotta vanhempi. Tyypillisen 17-vuotiaan tavoin valehtelin hänelle tietenkin ikäni. Tuon lempeän, nallekarhumaisen miehen nimi on Koli. Hän tutustutti minut Milanon värikkääseen yöelämään, mutta myös katsoi perääni vedellessäni elämäni ensimmäisiä kännejä vieraassa suurkaupungissa. Kerran minut jopa huumattiin tymäystipoilla, ja oli todellakin Luojan lykky että Koli löysi minut väkijoukon keskeltä konttaamasta. Ystäväni kertoivat, että hän nosti minut syvään huokaisten olalleen ja kantoi minut koko matkan klubilta kotisohvalleen nukkumaan. Näin jälkikäteen ajateltuani olen tajunnut että hän pelasti minut useammin kuin uskoinkaan. Olin vielä niihin aikoihin uskomattoman hyväuskoinen, ja suoraan sanottuna typerä.

Emme koskaan seurustellet virallisesti, mutta vietin kaikki vapaat viikonloppuni hänen luonaan. Hän työskenteli osa-aikaisesti kokkina, ja taikoi minulle, kämppiksilleen ja ystävillemme mahtavia aterioita joka viikonloppu. Toisinaan hän järjesti juhlia, joihin koko talon asukkaat oli kutsuttu, mutta jotka kaikki myös osallistuivat juhlavalmisteluihin ja avasivat ovensa vieraille. Olisikin hauska löytää Suomesta samanlainen kerrostalo, jossa joka kerroksessa on avoimet ovet, musiikki soi ja ihmiset nauraa.

Aikani Italiassa jäi turhan lyhyeksi, asuin siellä vain neljä kuukautta. Aikaiseen lähtööni vaikutti vaikeudet host-perheessäni. Viettämäni aika sattui talvelle, ja harmittaa etten kerennyt näkemään kevättä Como-järvellä. En kuitenkaan vaihtaisi päivääkään, koska opin ja kasvoin sinä aikana valtavasti. Voisi sanoa, että kasvoin (pieneksi) aikuiseksi. Jäin kaipaamaan italialaista positiivista elämänasennetta ja vilpitöntä iloa, jota on täällä Pohjolassa löytää. Ikävöin kaikkia pieniä kuppiloita ja ravintoloita, sitä ruokakulttuuria! Suomessa on S-marketeja ja ABC-liikenneasemia. 

Eipä niissä maisemissakaan ollut valittamista, vaikka Milano onkin hieman liian harmahtava minun makuuni. Duomo ja Galleria on silti ehdottomasti tsekattava jos siellä päin liikkuu. Como puolestaan on kuin vuoristoparatiisi ja korvaa Milanon puutteet. Matkustaminen bussin sijasta lautalla on kivaa, ja sitä kannattaa harrastaa jos haluaa löytää kauneimman paikat. Pienissä kylissä ympäri jokea on parhaimmat kahvilat, joista saa aidoimmat herkut jokaisen makuun. Parhaimmat nähtävyydet olivat ehdottomasti (ahhh niin) seksikäs George Clooney nahkatakki päällään prätkäilemässä kaupungissa ja MUSE:n Matthew ostamassa tupakkaa kioskista. Kyllä siinä tuli itku kun piti muuttaa takaisin Nurmijärvelle keskellä kevät-talvea.

Eniten kuitenkin jäin kaipaamaan kaikkia ihania kavereita ja Kolia, jota ilman elämä olisi ollut painajainen. Koli on mahtava tyyppi, huolehtiva ja huumorintajuinen.