Antakaa lapseni olla kuriton rauhassa!
Hän kuulee jokaisen sanani, vaikken kiinnittäisikään häneen huomiota. Hän tarkkailee pieniä eleitäni ja ilmeitäni kuin haukka. Hän tekee johtopäätöksiä mielialastani salamannopeasti, kuin tuntisi minut läpikotaisin. Hän tietää mitä haluan kuulla, ja kuinka asettaa sanansa saadakseen haluamansa. Hän ei koskaan anna periksi konflikteissa, ja on mestari syyllistämään minua. Hän on sosiaalisten tilanteiden lukemisen nero, hän on 2-vuotias tyttäreni.
Tyttäreni on todella vilkas ja äärimmäisen terävä. Hän neuvottelee kuin vanha tekijä, vaikkei ole täyttänyt vielä edes 3 vuotta. Entisten itkuraivokohtausten sijaan hän on oppinut perustelemaan minulle rauhalliseen sävyyn, MIKSI hän tarvitsee juuri sen asian, mitä silloin sattuu himoitsemaan. Tyttäreni aistii tunteitani ja mielialojani pelottavan tarkasti, eikä epäile käyttää niitä häikäilemättömästi saadakseen haluamansa. Kun olen väsynyt ja ärsyyntynyt, hän valitsee ruikutusmetodin, koska tietää, että äiti ei nyt kauan jaksa vängätä. Kun taas olen iloinen ja hyvällä tuulella, hän asettaa kasvoni pienten kämmentensä väliin, katsoo minua suoraan silmiin ja aloittaa lauseensa hiljaisella ja pehmeällä äänellä: ”Äitii…Saisinko minä ***, jos olen oikein kiltti.” Minulle tuottaa suuria hankaluuksia vastustaa niitä suloisia kasvoja edessäni, ehkä äidit tiedätte mitä tarkoitan.
Nyt kun uhmaikä lähestyy kovaa vauhtia, tai ehkä se on jo täällä, on äidin uhmaamisesta tullut prinsessaleikkeihin verrattavaa viihdettä ja hupia. Kaikkea, siis tarkoitan aivan kaikkea pukemisesta nukkumaanmenoon ja kaikkea arkista sillä välillä, on uhmattava. Toisinaan tuntuu, ettei hän edes välitä puenko siniset vai keltaiset sukat, vaan hauskuus piilee siinä, että hän on oivaltanut mahdollisuutensa kieltäytyä. Ja kuinka hauskaa se sitten onkaan, kun äiti joutuu perustelemaan miksi keltaiset ovat paremmat kuin siniset, mustikkahillon tahrimat sukat. Hän siis opettelee taivuttelemisen ja perustelun keinot vastustajaltaan, eli minulta, ja näin ollen siis tietää mitkä keinot uppoavat parhaiten minuun. Nerokasta! En ole koskaan tavannut ketään hänen kaltaistaan!
Toisinaan ainainen tahtojen taistelu ja loputon argumentointi taaperon kanssa käy rankaksi. Toisaalta taas olen äärettömään onnellinen, että tyttäreni osaa ajatella itse, kyseenalaistaa, eikä välttämättä tulevaisuudessa ole niin herkkä muiden johdatteluille. Harvoja ovat ne päivät, kun hän kuuntelisi mitä minulla on sanottavaa hänen kiipeilyharrastuksestaan. Sehän on kivaa, eikä äiti voi minua jatkuvasti vahtia, hän ajattelee, ja jatkaa kiipeilyä heti poistuttuani olohuoneesta keittiöön. Kaikki pitää kokeilla itse. Mutta erityisesti silloin minua harmittaa, kun kuulen kommentteja hänen kasvatuksestaan selän takana. Ettei meillä mukamas ole sääntöjä ja rajoja. Se on täyttä puppua, eikä pidä alkuunsa paikkaansa. Vaikkei lapsiperhe olekaan demokratia, en myöskään pidä silmätöntä diktatuuria hyvänä ratkaisuna lapsena kehityksen kannalta. Mutta helppohan se on huudella, kun monesti näillä äideillä on samanikäiset lapset, joilla ei ole puoltakaan siitä sanavarastosta tai tahdonlujuudesta jotka tyttäreni omaa iästään huolimatta. He tottelevat äitejään suurimman osan ajasta, eivätkä kyseenalaista mitään rangaistuksen pelossa. Minun tyttäreni taas tietää, että 3 minuutin jäähy ja pehmolelun menetys eivät ole tässä maailmassa kovinkaan vakavia juttuja, ja siksi valitsee haluamansa toiminnan rangaistuksen uhallakin.
Mitä tässä nyt yritän sanoa on, että annetaan kaikkien lasten olla sellaisia kuin ovat. Kaikenlaisia persoonia tarvitaan, eikä mikään ominaisuus tee toisesta lapsesta huonompaa tai parempaa kuin toisesta. Lopetaan muiden äitien vähättely ja arvostelu, ellei oikeasti ole syytä huoleen. Siinäkin tapauksessa avun tarjoaminen on tehokkaampaa kuin syyllistäminen.