Tämänkertainen postaukseni on enemmänkin tunnustus, joten jos olet tekopyhää tai täydellistä sorttia, älä lue.

Vuonna 2011 toukokuussa synnytin kauniin tyttäreni. Noin kuukausi ennen sitä päätin jättää tyttäreni isän, vaikka riski yksinhuoltajaksi jäämisestä olikin kovin todennäköinen. Kertaakaan en päätöstäni katunut, vaikka ensimmäiset kuukaudet koliikkivauvan kanssa olivat rankkoja. Olin joka tapauksessa paljon onnellisempi ja tunsin itseni vihdoinkin vapaaksi. Ajattelin, että elämäni on nyt tyttäreni kanssa, ja me pärjäämme vallan mainiosti kahdestaan.

Kohtalo päätti kuitenkin toisin. Kylässämme järjestettiin ennen jokavuotinen tapahtuma nimeltään Yritysten yö, jolloin paikalliset yritykset pidensivät aukioloaikojaan ja tarjosivat alennuksia tuotteistaan. Kyläaukiolla saattoi joinain vuosina esiintyä bändi, mutta koko tapahtuman kohokohta taisi olla rupunen kaljateltta, joka pystytettiin yhdeksi yöksi pubin ulkopuolelle. Vuoden 2011 Yritysten yö, elokuun lopussa, oli kerrassaan ihana ja päivänä ikimuistoinen. Päätin laittaa tyttäreni mummolaan siksi aikaa, kun lähdin kiertelemään pientä kyläämme yksinäisenä. Toivoin kovasti tapaavani tuttuja, sillä vauvan kanssa eläminen oli sosiaalisesti eristävää, ja suurin osa kanssakäymisistäni aikuisen kanssa tapahtui lähikaupan kassalla. Aivan yllättäen törmäsin kirjaston rappusissa, aivan kirjaimellisesti, puolituttuun, humaltuneeseen mieheen. Muistin tavanneeni hänet muutama päivä sitten, hän oli kavereideni kaveri. Hän kertoi hukanneensa ystävänsä johonkin, mutta muistaessaan kuka olen, kysyi liitynkö seuraan. Kävimme ostamassa R-kioskilta purkkaa, sillä hän pahoitteli humalatilaansa ja oli vaivaannuttavan itsetietoinen viinanhajuisesta hengityksestään. Vaikka olin siihen aikaan, muutama kuukausi syunytyksen jälkeen, huomattavasti painavampi kuin hän, enkä ollut laittautunut lainkaan, koin oloni kotoisaksi hänen seurassaan jo heti alusta alkaen. Etsimme hänen ystäviään jonkin aikaa, mutta kyllästyttyämme, hän kysyi haluaisinko lähteä hänen kanssaan erääseen paikkaan. Halusin tutustua häneen paremmin ja vastasin viipymättä myönteisesti. Kiipesimme korkean aidan yli pienen kahvilan takapihalle, joka oli reunustettu puskilla ja puilla, eikä sinne ulottunut edes viereisen kadun katulamppujen valo. Normaalisti tässä vaiheessa kannattaisi huolestua, mutta mies säteili niin positiivista ja lapsenmieleistä energiaa, että pelko olisi ollut naurettava reaktio. Heittäydyimme kostealle nurmikolle kuun valossa ja suutelimme ensimmäisen kerran.

Tapahtumaa seuranneet kuukaudet menivätkin kuin sumussa. Kauniissa, hattaramaisessa sumussa. Nauroimme, rakastelimme ja pelleilimme jatkuvasti. Halusin vain maata hänen vieressään ja katsella hänen komeita kasvojaan loputtomiin. Hän muutti luokseni parin viikon kuluttua tapaamisestamme, enkä olisi voinut olla onnellisempi. Hän valvoi kanssani öisin ja kohteli tytärtäni kuin omaansa. Sain lukuisia uusia ystäviä, jotka jaksoivat vierailla päivittäin kahvittelujen merkeissä. Hänen vanhempansa auttoivat tyttäreni hoidossa sekä rahallisesti, he olivatkin minulle kuin omat vanhempani. Matkustimme Kööpenhaminaan ja Amsterdamiin. Järjestimme vapaina viikonloppuinamme pieniä kotibileitä, joissa kaikilla oli aina hauskaa. Kaikki tuntui olevan niin hienosti.

Sitä onnea kesti hieman alle kaksi vuotta. Meilllä on molemmilla AD/HD, joten elämämme oli kovin hektistä, vaikkakin onnellista. Minä kuitenkin aloin stressaantua tekemättömistä asioista, unohtuneista pyykeistä, sotkuisesta kodista ja välinpitämättömästä élämänasenteesta. Vaikka rakastin häntä enemmän, kuin ketään miestä koskaan, alkoi käydä selväksi ettei arkemme rullaa. Suurin osa talouden- ja kodinhoidosta tippui minun harteilleni, enkä enää jaksanut siivota kahden AD/HD-aikuisen ja yhden taaperon jälkiä aivan yksin. Hän ei joko kyennyt tai halunnut ymmärtää ongelmaamme, vaan jatkoi samalla elämäniloisella, välinpitämättömällä asenteellaan, johon olin alunperin rakastunut. Kun hän hieman myöhemmin meni armeijaan, totuin taas olemaan yksin. Minua rupesi ärsyttämään hänen lomansa, että hän tulee taas sotkemaan koko asunnon. Emme enää harrastaneet seksiä. Se oli loppu. Tarinamme vain loppui, koska tiesin ettei kumpikaan meistä voi muuttua. Enkä sitä hänen kohdallaan edes toivonut.

Tällä hetkellä elän toisen miehen kanssa onnellisessa, tasapainoisessa ja rauhallisessa parisuhteessa. Odotamme pientä poikaa, olemme onnellisia ja rakastuneita. Paluuta entiseen ei ole, mutta tulevaisuuteni näyttää seesteiseltä ja turvalliselta. Kotimme on siistimpi, arkemme suunnitellumpi ja seksikin sujuu mukavasti. Häät ovat suunnitelmissa. En voi kuitenkaan väittää olevani yhtä tyhmänonnellinen, kuin olin edellisessä suhteessani. Vaikka kaikki rullaakin nyt paljon paremmin, ja uusi mieheni on kuin enkeli, en voi olla kaipaamatta sitä tunnetta, jonka tunsin tavatessani Hänet.

Mietin Häntä joka päivä, vaikken haluaisi. Kaipaan Häntä niin paljon, että vielä yli vuosi eromme jälkeen, saatan purskahtaa itkuun pelkästään ajattelemalla Häntä. Eniten ikävöin häntä, kun tuntuu ettei kukaan ymmärrä, sillä tiedän, että hän ymmärtäisi. Toisinaan haluaisin vain käpertyä Hänen kainaloonsa ja kuunnella Hänen typeriä, mutta hauskoja tarinoitaan. Kuinka voikin ihminen kaivata jotain niin paljon, vaikkei sitä haluaisikaan? Milloin tämä loppuu? Onko kaikilla sittenkin se yksi suuri rakkaus, ja olenko minä kadottanut sen? Rakastan häntä edelleen, vaikka se tuntuukin pahalta sanoa. En ole nähnyt tai kuullut hänestä aikoihin, ja ainoa asia mikä meitä enää yhdistää on yhteinen pankkitili, jota ei olla saatu vieläkään suljettua (vuoden sisällä!). Toivon, että jonain päivänä tulevaisuudessa voisimme vielä olla ystäviä, ja saisin rakastaa häntä luvan kanssa.