Pregnant and beautiful
Raskaudesta puhuttaessa, varsinkin mediassa, on tapana hehkuttaa sen ihanuutta ja mahtavuutta. Julkkikset postailevat (ah, niin virheettömiä) alastonkuvia söpöistä vauvamasuistaan, joissa ei ole jälkeäkään ylimääräisistä kiloista saatikka raskausarvista. Muutenkin raskaus tuntuisi olevan jonkinlainen myytti, jossa uskotellaan, että nainen on kauneimmillaan ja täysin sinut kasvavan keskivartalonsa kanssa. Ja varmasti moni onkin. Mutta minua ahdistaa, että muut (lue: julkkikset) lihovat vain 6-10kg raskauden aikana, harrastavat liikuntaa normaalisti ja pukevat ylleen viimeisimpiä trendejä mukailevia vaatteita. Minä taas olen viikolla 18, ja täysin hämmentynyt muuttuvasta kehostani, ruokahalustani ja jaksamisestani. Olen lihonut jo 10kg, eikä ruokahalulle näy loppua. Osaan perustella itselleni miksi kokonaisen suklaakakun syöminen tunnissa on mukamas perusteltua, mutten kestä sitä häpeää, jota koen muuttuvasta vatsastani ja takapuolestani. Tuntuu, kuin olisin täysin menettänyt itsehillintäni sekä jaksamiseni, ja sen seuraukset nakertavat minä-kuvaani ja saavat minut makaamaan sängyssä ilman meikkiä, peiton alla, pelkkä aamutakki päälläni tuntikausia.
Aivan kuin tämä ei itsessään olisi jo tarpeeksi masentavaa ja nöyryyttävää, joudun tottumaan uuteen elämään ilman lempivaatteitani. Olen surullisesti joutunut huomaamaan, kuinka en enää saa napitettua paitojani tai housujani. On lähes tulkoon murskaavaa katsoa (entistä) vaatekaappiani, ja todeta, että suurin osa vaatteista on minulle nyt täysin hyödyttömiä. Uusia hankintoja on tehtävä, mutta vaikka media meille muuta väittääkin, ei tavallisella ihmisellä ole varaa uusia vaatekaappiaan yhdeltä istumalta. Se vaatii aikaa ja rahaa, joista kumpaakaan minulla ei ole.
Kaikesta angstaamisestani huolimatta kuitenkin tiedostan, että kohdussani kasvaa ja kehittyy jotain aivan ainutlaatuista ja ihmeellistä. Se on ainoa ajatus, joka on saanut minut jatkamaan hymyilyä päivästä toiseen. Rakastan sitä pientä ihmistä. Ja totta puhuen, tekisin hänen puolestaan mitä vain. Lihominen ja laiskistuminen saattavat, varsinkin ulkopuolisen silmin, vaikuttaa pieneltä hinnalta, mutta kuljettuaan kaksi kuukautta verkkareissa ja legginseissä on helvetin vaikea tuntea oloaan seksikkääksi. Ja sitähän me kaikki naiset loppuen lopuksi haluamme, olla haluttuja.
Tänään herätessäni oivalsin jotain. Tai ainakin sain motivaatiota yrittää. Jokin oli yön aikana, kuin taikaiskusta, muuttunut. Päätin heti ensimmäiseksi pukeutua mekkoon verkkareiden sijaan. Se oli harmaa-pinkki trikoomekko, sillä muunlaiset eivät mahtuisi, mutta tarpeeksi kelvollinen kohottamaan itsetuntoani. Sen jälkeen letitin huolellisesti hiukseni, maalasin huuleni räikeällä pinkillä ja lopuksi vaivauduin vielä laittamaan korvakorut. Kaikki tämä vain minua varten, ja voi pojat kyllä se kannatti. Peiliin katsoessani tunsin saman tunteen, johon olin tottunut ennen raskauttani. Tiedättekö, se tunne, kun on tyytyväinen itseensä ja tuntee itsensä kauniiksi. Olin jo kerennyt unohtaa sen tunteen, ja oivaltaessani sen, ymmärsin kuinka hölmö ja ankara olin ollut itselleni. Hyvä olo ei vaadi uutta, täydellistä vaatekaappia tai timmiä kroppaa. Hyvä olo vaatii vain hieman aikaa panostaa itseensä. Pelkkä pinkki huulipuna tai kiharretut hiukset voivat olla juuri se tekijä, joka estää tätä raskaushormonilölleröä vaipumasta epätoivoon. Sillä raskaus on loppuen lopuksi kaunis asia, enkä aio jäädä tähän kehoon loppuelämäkseni. Nautin tästä sen aikaa kun se kestää, ja sitten palaan takaisin omalle vaatekaapilleni.
