Puhtaalta pöydältä
No niin, uusi vuosi on saatu käyntiin ja ainakin näennäisesti asioita voi taas aloittaa puhtaalta pöydältä. Viimeisimmän postauksen känni ja krapula ovat haihtuneet ja nyt lienee syytä hieman selventää mitä sanoin ja miksi sen sanoin. Humalassa tulee kaikenlaisia hulluja ajatuksia mieleen, mutta uskon että ne kertovat jotain todellisista tunteistamme joten niihin on toisinaan syytä paneutua tarkemmin. Tämän blogin tarkoitus on perehtyä omakuvaani, kauneusihanteisiin (omiini ja yhteiskunnassa vallitseviin) ja siihen miten taas löytäisin sen kauniin tytön itsestäni.
Mistä tämä kaikki sitten johtuu? No ne syyt ovat pohjimmiltaan varmaan aika monimutkaiset, mutta pelkistetysti ajatukseni omasta kauneudesta tai sen ”katoamisesta” johtuu… *rummunpäristystä* …niinkin tylsästä asiasta kuin lihomisesta! Jos joku on lukenut vuodatuksia elämästäni Mahdoton Nainen -blogin puolella saattaa ehkä muistaa, että olen ollut masentunut ja sen myötä myöskin lihonut reippaasti (15-20 kg). Ja mikään ei ole minusta ankeampaa kuin ajatella menettäneensä kauneutensa lisääntyneille kiloille! Haluaisin olla se ihanan itsevarma rehevä nainen, jota omat kilot eivät häiritse. Mutta kun en ole. Ja feministi sisälläni itkee kun antaudun yhteiskunnan rajoittavalle käsitykselle kauneudesta.
Omakuva on muuten jännä juttu. En tunne näitä lisäkiloja omikseni ja pääni sisällä näytän yhä sille reilut 15 kiloa köykäisemmälle versiolle itsestäni. Mutta kun näen itseni peilistä ja varsinkin kuvista (still tai video) ihmettelen että tuolleko minä oikeasti näytän?! Peilin kanssa olen jo päässyt suunnilleen sinuiksi kun itseäni siitä päivittäin katselen ja löydän helposti ne hyvät kulmat, mutta etenkin valokuvat ja videokuva ovat armottomia (”Camera adds 10 pounds!”).
En minä ajattele olevani ruma, tai välttämättä edes epäviehättävä, useimmiten peiliin katsoessani ihan todella olen sitä mieltä että olen aika kuuma kissa. Sitten on ne hetket kun mietin kuinka paljon vetävämmältä näyttäisin edes 10 kiloa hoikempana. Että se miltä näytin ennen lihomistani oli enemmän minä ja viehättävämpi kuin olen nyt. Ja se ajatus minua surettaa, ihan aidosti. Kyllähän minä voisin tiputtaa keräämäni kilot jos siihen todella paneutuisin, mutta haluanko todella olla se nainen jonka omakuva ja kauneuskäsitys on kiloista riippuvainen? Haluaisin voida rakastaa omaa ulkonäköäni ihan aidosti myös tällaisena, sillä en usko että se hampaat irvessä laihduttaminen edes onnistuu jos motivaattorina toimii inho omaa vartaloaan kohtaan. Se kai lienee se kamppailu jota pyrin tässä blogissa käymään, pystynkö löytämään uskon omaan kauneuteeni vaikken ikinä enää laihtuisi kiloakaan?
Kuva Whirligig-a-gogo