”Ootko sä raskaana?”

No vittu en. Se on vain sukuvikana saatu vyötärölihavuus joka sitä neuletakkia pullistaa. Enkä mä nyt niin lihava ole. Mutta kiitos vitusti kysymästä, sinä puolituttu. 

Eipähän multa ollut tuota hetkeen kysyttykään. Tällä kertaa asialla oli eräs vieraileva opettaja, jota olen avustanut tällä viikolla erinäisissä monistus- ja muissa käytännön asioissa. Kaikki asiasta ikinä kysyneet ovat olleet keski-ikäisiä tai sen ylittäneitä naisia. Miehet eivät joko kiinnitä asiaan huomiota, tai tajuavat olla avaamatta suutaan. Kukaan asiaa tiedustellut ei millään lailla kuulu lähipiiriini, vaan ovat olleet joko työ- tai opiskelukuvioista tuttuja. Eli siinäkin mielessä se utelu on mun mielestä varsin tahditonta: vaikka olisinkin raskaana, niin miksi luulet että haluaisin kertoa siitä sinulle? 

Tää vatsanseudulle kerääntyvä rasva on varmasti osasyyllinen, sillä jos näyttäisin ihan ylipäätään erityisen lihavalle, niin ihmiset eivät ehkä vetäisi johtopäätöksiä niin nopeasti. Toisaalta pitäisi kai olla iloinen, että ne ajattelee ennemmin että olen raskaana kuin läski. Mutta että kiitos kun kiinnitit huomiosi juuri siihen vartaloni osaan, joka on minulle kaikkein pahin kipupiste. 

Mitä opimme tästä? LAKATKAA NYT JUMALAUTA IHMISET KYSELEMÄSTÄ PUOLITUNTEMATTOMILTA ONKO NE RASKAANA!