Yleisesti postauksiin ei ehkä kuulu henkilökohtaiset asiat, ainakaan tässä lifestyle-blogigenressä, johon itseni miellän. Toisaalta tuo ylimalkainen luokitus antaa siihen myös mahdollisuuden, jos siltä joskus tuntuu. Olen useiden muiden tavoin rajannut, että blogin linja on aikalailla sitä pintakerrosta. Tietenkin, ainakin toivon, myös ne syvemmät kerrokset välittyvät rivienvälistä.

Noh, nyt tuli jostain syystä tunne tehdä tämä postaus, en tiedä vielä miksi. En ole puhunut asiasta sen yksityiskohtaisemmin edes kavereiden kanssa. 

14.7. on nimittäin elämässäni yksi niistä merkittävistä päivistä.

Muistan vieläkin sen hetken autossa matkalla sairaalaan, kun myönsin itselleni, että Isä ei ehkä selviäkään. Taisi olla 12. tai 13. heinäkuuta 1999.

Isällä oli siis todettu syöpä ehkä noin puolitoista vuotta aikaisemmin – se oli hoidettu ja leikattu, mutta levisi sitten uudestaan. Kuka tahansa ulkopuolinen näki jo tuolloin  keväällä 1999, että vähän huonolta näyttää. Mieli, varsinkin noin nuorena, suojelee onneksi aika hyvin pahimman yli.
Syövän yksi raskas puoli on toiveikkuus, jolla se myös leikittelee kehon lisäksi. Välillä näyttää paremmalta, sitten saatetaankin mennä takapakkia, mennään taas parempaan päin ja sitten voi tulla taas jotain uutta. Minulla on vain jäänyt tuo tunne mieleen hoitojen väliltä – täysin subjektiivinen kommentti. Ei siis onneksi voi missään nimessä yleistää, eikä saa. Seurannat ja hoidot kehittyvät koko ajan ja pääosin tuo saadaan hoidettu kokonaan, ilman että se uusiutuu koskaan. Yleisesti syöpä on siis kyllä hoidettavissa oikein hyvin.

Hoitojaksojen täyttämän vuoden väsyttäminä päätimme – aika uhkarohkeastikin – lähteä lomalle tädin luokse Los Angelesiin koko kesäksi. Mukaan tuli myös Isän Äiti. Tuo oli kyllä ainutlaatuinen kesä, Kalifornian auringon alla varjot pienevät kummasti 🙂 
Eskapisimia varmasti, mutta oli paras päätös ikinä viettää aikaa niin tiiviisti perheen kesken Jenkeissä. Meillä oli ihana talo, jossa vietimme kesäpäiviä tehden retkiä ja ajeluita rannalle, Universal Studioille, Studio Cityyn, Hollywood Hillsille, Big Bearille… Ja ennen kaikkea oli ihania kiireettömiä, lähes huolettomia, päiviä yhdessä. MTV pöyritti tiiviisti uusien tulokkaiden Jennifer Lopezin If You Had My Love ja Britney Spearsin Hit Me Baby One More Time musiikkivideoita. Hengasin mielelläni Kiss FM Chatissä ja lempivaatteeni oli t-paita, johon olin painattanut Madonnan kuvan, kaulassa rukousnauha ja jalassa yli-isot farkut. Shoppailun osalta olin eniten fiiliksissä, kun pääsi ostamaan Madonnan sinkkuja Sunset Boulevardin Virgin Megastoresta.

Saimme onneksi nauttia kaikesta tästä ennen kuin Isän kunto sitten romahti. Lyhyen sairaalajakson ja kaikkien mahdollisten vähänkään auttavien toimenpiteiden jälkeen elimistö ei siltikään vaan jaksanut enää. Aika pysähtyi. Muistan, että pyysin päästä soittamaan Äidin vanhemmille Suomeen.

Isä oli 44, minä 14. Olin ehdottomasti Isän poika ja hän oli minulle kaikki kaikessa. Ehdoton tuki ja turva. En olisi voinut kuvitella noihin aikoihin, että pärjäisin yhtäkään päivää ilman häntä. Isä saattoi minut ensimmäisenä päivänä kouluun, näytti miten saadaan matoja onkiretkelle ja tuki aina kaikessa mahdollisessa – järjen äänellä ja analyyttisesti. Isä oli perheessä myös se, joka hoiti kaikki käytännön asiat.

Elämä oli toki valmistellut minua vaivihkaa, tietenkin. Olen jo pienestä ollut aika itsenäinen ja osallistunut ehkä vähän liiankin paljon arkisten asioiden hoitamiseen. Minusta oli jo pienenä hauskaa käydä itse ruokakaupassa hakemassa jotain pientä puuttuvaa tai auttaa kotitöissä. Muistan myös, että olisin itse pyörittänyt apupyörät pois, kun halusin jo kokeilla ilman niitä.

Isoin kiitos siitä, että selvisin tuosta, kuuluu tietenkin lähipiirille. Suomeen palattuamme asuimme hetken mummo luona ja täti muutti miehensä kanssa takaisin tänne Losista lähes kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Heidän huolenpidossaan pystyin käymään 9. luokan hyvin loppuun, siirtymään lukioon ja siitä armeijan kautta muuttamaan lopulta omilleni. Heiltä sain turvan, jota tarvitsin ja opin ne puuttuneet asiat, jotka jäivät kesken Isän kanssa. Onneksi vielä pohjautuen siihen samaan arvo- ja kokemusmaailmaan, jossa Isäkin oli kasvanut. Toivottavasti minun perääni katsominen toi heille myös muuta ajateltavaa ja auttoi osaltaan myös heidän surutyössään. Mummoa ajatellen, joka oli myös menettänyt lapsensa ja tätiä, joka puolestaan pikkuveljensä.

Tällaiset hetket ovat tosi syviä ja synkkiä. Eikä ole varmasti mitään neuvoa tai tiettyä tietä, miten selvitä. Läheisten tukiverkko ja aika? Minua auttoi myös paljon tavallaan nuo muutokset. Koko arki rakentui aivan uudestaan, kuitenkin niin että uudelleen jaetut palat loksahtivat paikoilleen, eikä ratas katkennut. Olin kuitenkin onnekas. Tuohon uuteen totuttelun ohella pystyin samalla tekemään surutyötä. En tipahtanut mihinkään kuoppaan kahdestaan surun kanssa, vaan minulla oli myös tekemistä. Toki surukin pitää käsitellä ja kohdata, eikä sitä pääse tekemällä pakoon, mutta tekeminen auttoi ainakin pahimman shokin yli.

Vaikka tuollaisissa hetkissä se ei paljon lohduta, niin uskon, että kaikella on tarkoituksensa. Kaikki isot linjat menevät niin kuin pitää. Yksilöllä on tietenkin vastuu itsestään ja teoistaan – energiastaan – eikä voi heittäytyä vain ajelehtimaan, mutta kyllä elämä tuo sen mitä pitääkin tulla. Ilman tuollaista kuperkeikkaa olisin varmasti hyvin erilaisessa paikassa elämässä nyt. Ja uskon, että tämä piste on varmasti huomattavasti sitä parempi.

En myöskään muista, että katkeruus, viha tai syyttely olisivat nousseet itsellä pintaan häiritsevästi. Miksi minulle käy näin? Olisiko jotain voinut tehdä toisin? Olisi pitänyt… Mikä aiheutti tuon sairauden? Olisiko sen voinut estää? Tuollaiselle normaalille kysymysvaiheelle (mieli) ei ehkä pidä antaa liikaa valtaa…

Sitten on se konkreettinen ikävä ja ’poissaolo’. Tietenkin olisin antanut mitä vain, että Isä olisi ollut fyysisesti ylioppilasjuhlissa, kertonut omia armeijakokemuksia, jakanut nyt myöhemmin, mitä kaikkea tein ja sattui lapsuudessa – olisi puhelinsoiton päässä. 
Ehkä siinäkin auttaa aika ja se, että on sitten muita kenen kanssa jakaa näitä hetkiä. Tietyt vastaukset on tietenkin saavuttamattomissa tässä hetkessä, mutta on myös paljon muistoja. En todellakaan ajattele Isää enää mitenkään aktiivisesti, mutta silloin kun palaan noihin hetkiin ja vuosiin, niin hymyilen lempeästi, ehkä vähän haikeasti.

Aah. Anteeksi raskaasta postauksesta ja siitä, että tässä ei ole ehkä selkeää punaista lankaa. Asia ja aihealue on niin moniulotteinen ja -syinen, että kaikkea tähän liittyvää on mahdotonta käsitellä yhdessä tekstissä. Nämä ovat myös hyvin henkilökohtaisia asioita, tässä nyt vain minun kokemukseni ja ajatuksia.

Tällaisista asioista muistaa ainakin, miten kallisarvoisia hetket ovat. Sitä itsekin haaskaa niitä ja unohtaa ne niin helposti arjen keskellä ja jupisee jostain tyhjänpäiväisestä.

PS. Jostain syystä koneessa soittolistalla oli kolme kappaletta, joita soitin tiiviisti jo menolennolla From A Distance, Wind Beneath My Wings ja Together Again.