Ihana, kamala, Helsinki…

Eräs ihminen sanoi mulle taannoin, kun puhuttiin ulkomaille menosta, että vaikkei työ tai opiskelu kestäisi kuin määrän x vuosia, niin siellä pitää asennoitua niin, että on loppuelämänsä. Silloin on motivaatiota opiskella paikallista kulttuuria ja kieltä. Eikö se sama päde parisuhteeseen? Eikö siihen kannata heittäytyä tosissaan, opetella sen kieli ja kulttuuri. Eihän ole motivaatiota, jos ajattelee, että ehkä tässä ei ollakkaan kuin hetki, mitä turhia… vaan ehkä sitten niin.

Tulin tänään iltapäivästä Helsinkiin, ihana kauhea kesäinen Helsinki. Jo pelkkä rautatieasema aiheutti semmoisen ahistuksen, että olisi ollut parempi olla tulematta. Kaikkialla on muistoja, jokin paikka tai asia muistuttaa liikaa kaikesta. Koko kaupunki huutaa vain yhtä nimeä ja se ei juuri nyt oloa paranna. Istun liki tyhjässä kämpässä, vihaan tätä niin! Asunto täynnä kummituksia ja muistoja. Liian kipeitä muistoja. Kaikki tuntuu pahalle, haluaisin mennä saunaan, mutta tuntuu pahalle, koska kukaan ei ole kysymässä palatessani ”oliko lämmintä?”. Haluan vain pois täältä. Koetan tsempata itteeni, että vain tämä yö, huominen koululla kokeissa ja sitten vain yksi yö. Sitten pääsee pois. Luojalle kiitos, mutta viikon päästä pitäisi palata…

Fiilisbiisi: PMMP – Heliumpallo