Ja pahimpia on aamut joiden päättymistä ei näy.

Mun aamut päättyy kyllä. Huomenna niitä on jäljellä enää 7 ja jahka sunnuntaina palaan lomilta tj on 1 ja maanantaina suuntana reservi. Jännittää, ahdistaa ja itkettää. Munhan piti päästä AUKuun, mun piti! Ne vaan vei sen paikan multa ja käteen jäi 180. Toisaalta, tän puolvuotta oon tehny oikeasti hyviä hommia, vaikkakin jotain jäi hampaan koloon. Meidän jaos ja jaoksen kouluttajat on olleet parasta. Siksikin on haikeaa, että aamut loppuu kesken. Eritoten haikeutta aiheuttaa ero tytöistä, meidän tuvasta. Kun nää pari päivää kuluttaa käytäviä ennen nelipäiväsiä niin voi vaan miettiä, että todennäköisyys sille, että palaa niille käytäville on hyvin hyvin pieni. Kaikki tuntuu niin epätodelliselle, tässäkö tää oli? Oikeestikko kävin intin? Kyllä, olen koulutettu Suomen armeijan sotilas.

Inttiin pääsyn piti olla mahdotonta, ei mun pitäny päästä. Sitten uskalsinkin hakea ja kädessä oli ensin nk. A:n paperit ja seuraavaksi PAM (palvelukseenastumismääräys). Olin matkalla kohti sitä minne oikeasti halusin ja onhan se ollut, juuri sitä. Sitä mitä halusin, yksi elämäni varmasti hienoimmista ja ikimuistoisimmista kokemuksista. Samalla se tuo myös velvollisuuden ja vastuun. Raskaan vastuun kantaa, mutta uskon, haluan uskoa että suurin osa etenkin naisista kantaa sen ylpeys sydämessään saavutetusta.

Minulta on monesti kysytty, että vastasiko se mitä hain, oliko se se minun juttuni. En voi vastata kuin, että en vaihtaisi sekunttiakaan pois. En antaisi mitään pois. En edes huomista marssia. Pisin ja haasteellisin kaikista. Katselen parhaillani rautatieasemalla ikkunasta ulos ja mietin miten ikävä tuleekaan. Kaikesta huolimatta. Näitä maisemia, tätä kaupunkia, meidän kassua, meidän prikaatia. Mutta muistot ei unohdu, nää ajat ei unohdu ja silti… Mieleni tekisi käydä sanomassa, että eihän mun oo pakko mennä, sanokaa ettei ole! Antakaa mun jäädä… Eli kyllä, tää on mun juttu, mun paikka.

Siviilissä toivottavasti odottaa työ ja kunnon arki täynnä toimintaa. Suunnitelmissa on palata judon pariin taas, ihan aktiivisesti. Josko saisin sen ruskean ja mustan vyön alta pois.  Kilpailuissa voisi suunnitella käyvänsä, edes kokeilemassa miten se sujuu. Tatamille on kova palo.

Joulukin tosiaan on kohta ovella. Odotan ehkä eniten sitä rauhaa, lämpöä, tunnelmaa ja etenkin RUOKAA! *reps* Odotan, että pääsee haudoille viemään kynttilät ja aistimaan sen tunnelman, sellaista ei vaan saa muualla. Sieltä saan aina sen joulun syvimmän tunteen, tunnelman, rauhan. Yhdessäoloa suvun kanssa, ehkä nyt olisi aikaa käydä Lieksassakin. Sinnekkin kaipuu.

Eli paljon suunnitelmia mitä toteuttaa. Mutta ensi sijassa voisin järjestää itseni Ruotsiin sukulaisten luo ja Englantiin ystävän tykö. Ihana huomata, että ajan saa kulumaan näinkin, pitänee taas lopetella kirjoittaminen ja valmistautua juoksemaan bussiin. Ehkei kirjoittamisestakaan tule näin pitkää taukoa kuin porttien sisällä. Koitankin palata pian.

p.s. Teen lupauksen jonka toiv. mukaan voin pitää: laitan tänne kuvia intistä yms. Siitä mitä oli ja mitä kannan sydämessäni.

Illan biisi: Antti Tuisku – Varpunen Jouluaamuna.