Nothing to say

Mitä jos ei ole oikeasti mitään sanottavaa? Ei mitään mistä kirjoittaa? Itselle elämä menee porttien sisällä suurimmalta osin. Niin itsestäänselvää ja sanomattoman tyhjentävää. Joku voisi kuvitella, että olisi vaikka mitä kerrottavaa. Niin, mutta kun se kaikki on itselle itsestäänselvää. Ei vain ole mitään mistä kertoa, tai sille se tuntuu.

Itselle on tullut näinä viikkoina H:n ja S:n välinen matka tutuksi. Ehkä turhankin? Olisihan se kiva, jos palveluspaikka olisi lähempänä, mutta toisaalta mieluummin tingin nimenomaan siin matkassa, kun palveluspaikassa. Haluan suorittaa palvelukseni siellä missä olen nyt. Viikot sujuvat nopeaan ja ennen pitkää huomaat, että päivä on illassa ennen kuin ehdit edes huomata sen kunnolla alkaneen. Sopii minulle.

Ei jää turhaan aikaa miettiä, toisaalta porttien sisällä olen jo lopen kyllästynyt ja väsynyt miettimään mennyttä. Tuntuu kuin tekisi mieli haistattaa vain pitkät ja unohtaa. Aivan sama, saanko syytä koskaan vai en. Ehkä se on hetkellinen tunne siitä turhautumisesta, mikä tästä kaikesta tulee sisälle. Itselle on selvää mitä tahtoo ja tietää mitä päässä liikkuu, mutta entäs, jos vastapelaaja tuntuu olevan pahemman kerran kadoksissa? Tietenkin sitä miettii miten kiva olisi, jos vastassa olisi lomille mennessä tuttu syli ja ne hymyilevät kasvot, jotka olivat talvella. Toisaalta se yksinäisyys on niin lohdullista. On vain minä.

Porttien sisällä on alkanut oikeasti arvostaa niitä hetkiä, kun lankkaat kenkiä yksin sen kaiken hilaisuuden vallitessa ympärillä. On vain minä ja minun ajatukset. Ne hetket saa miettiä rauhassa sitä hirveän sotkuista vyyhtiä syvyyksissään. Onneksi olen löytänyt jo sen pään, josta alkaa purkamaan sitä.

Ensimmäisenä sunnuntaina meillä osalla kävi vieraita ja en voi väittää ettenkö ilahtunut ja ollut hyvilläni, että ’hän’ tuli. Olin ollut varma kaiken aikaa ettei hän tulisi, saati ilmottaisi ettei tule. Saimme aika paljon puhuttua, mutta puhuttavaa jäi. En voi sanoa, että mikään olisi selvennyt. Meni lähinnä sekavammaksi ja oudommaksi. Jos nyt oudommaksi voi edes mennä? Mutta kuten todettu, onneksi on se arki ja paikka jossa tehdä ja mennä. On helpompaa unohtaa, on niin jännä miten alkaa unohtaa, vaikkei välttämättä haluaisi.  Se mitä on olla porttien sisällä, on takuulla paskin paikka maailmassa olla sydän vereslihalla, mutta toisaalta myös armeliain…

Päivän fiilisbiisi: Nightwish – Creek Mary’s Blood

p.s. Viikonlopun Nightwish:n keikka oli parhautta, Kuopiorockcock noin muutenkin! o/