Olet kaunein alla kuun, pienen hetken vielä mun
Mietin taas miksen oikeasti hallitse mitään osaa elämästäni juuri nyt? Muut päättävät, määräävät ja kertovat mitä seuraavaksi tapahtuu. Tokihan mulla olis kontrolli edes pääsykokeisiin lukemisesta, mutta kun ei mua kiinnosta nekään. En saa otetta siihen, enkä mihinkään muuhun. Ajatukset pyörivät eron ja siihen liittyvien asioiden ympärillä. Mun on vaan niin vaikee ymmärtää tätä kaikkea. Jos on rakkautta, miten se voi kuolla ilman, että tapahtuu mitään radikaalia tai vakavaa? Jotain mikä vahingoittaa sitä tai rikkoo sen?
En ole idealisti mitä rakkauteen tulee, minulla ei ole sinällään ihanteita parisuhteessa. Korkeintaan se, että on yhteisymmärrys, tasa-arvo. Molemminpuolista. Siltikkin, uskon, ettei rakkaus vain voi kuolla tyhjästä. Etenkin jos siitä pidetään huolta? Voiko sen aiheuttaa ihmisen tahtotila, tahto olla tuntematta. Mutta mietin myös eikö rakkaus ole se mitä kaikki tahtovat?
Olen varmasti masokisti. Istun sängyssämme, tyhjässä sellaisessa, sylissäni läppäri ja miehen paita jossa on vielä niin voimakas tuoksu. Raastavinta on, etten voi kuvitellakkaan yötä ilman toista, päivää ilman toista. Elämää ilman. Siltikkään en alennu anelemaan toista jäämään, yrittämään, korjaamaan asioita vaikka varmasti voisin ne sanoa. Tiedän vain ettei se ole reilua. Näen miten mies kärsii ja riutuu, en pysty tuntemaan niitä tunteita mitä hän sisällään tuntee vaikka mielellään ne tuntisin, tietäisin.
Koitan olla vahva, yrittää jatkuvasti tsempata ja pitää itseni liikkeessä. Se on niin tappavan vaikeaa ja vie voimiani niin paljon. Yllätyn aamuisin, että olin nukahtanut illalla. Minua ei väsytä, uneta, siltikkään en ole virkeä tai jaksa mitään tehdä. On vain tunne, että pitäisi saada halata toista, pitää lähellä. Jos olisi mahdollista unohtua johonkin hetkeen, niin valitsisin sen tyhjyyden, jäisin sinne. Kun en voi pyytää toista jäämään kanssani johonkin parempaa, täyteläisempään aikaan. Kuten mummi sanoi, että mies halusi olla itselleen ja mulle rehellinen, kun tunne ei ollu täydellinen. Sellainen kun sen pitäisi olla. Mun pitää vain hyväksyy se tosiasia. Ei siit pääse mihinkään, vaikka omat tunteet olisi mitä. Kyllä ne ajan kanssa menee pois, tai ainakin haalistuu…
Tiedän, että ystävät haluavat auttaa, antaa neuvoja ja tsempata, joskus tekisi mieleni vain huutaa, että olkaa hiljaa. Onko oikeasti tärkeää kertoa, että kyl sie nopeesti pääset yli. Onko oikeasti tärkeää päästä yli nopeasti, unohtaa jokin itselle tärkeä ja rakas mahdollisimman pian? Uskon, että heinäkuu tuo tullessaan avun, samalla se voi olla myös musertavinta aikaa ikinä. Koin eilen taas sen, että yhden suhteen päättymisen myötä jään ulkopuolelle myös muualla.
Vaikka ympärillä olisi paljonkin ihmisiä, läheisiä, olen silti yksin omassa mielessäni, omien tunteideni kanssa. Koitan vain saada ne johonkin lokeroon tai koloon vaivaamasta itseäni. Unohtaa ne hetkeksi, että voisin keskittää voimani ja jaksamiseni muuhun, itseeni ja tulevaisuuteeni. Olen toki kovin toiveikas, että tästä tulisi jotain, sydänystävyys. Mutta aika näyttää… Aika.