Sain taas aikaiseksi kirjoitella. Inspiraation antoi taistelu, jota olen käynyt itseni kanssa.  Olen käynyt vaa’alla säännöllisesti ja itku kurkussa miettinyt mitä teen niin väärin, kun paino ei putuoa, olen kaukana tavotteista ja vaikka olen kuinka orjallinen, niin ei. Tietenkin koitan muistaa, että onhan lihasta tullut takaisin sitten intin (lihasmassa pieneni liki 3kg:lla). Ja hei, ostanhan kokoa, jopa kahta pienempiä vaatteita. Tulisiko minun herätä todellisuuteen ja vaa’an sijaan kohdata se vihollisista pelätyin ja pahin, mittanauha.

Oli taas se tavallinen aamu, astuin vaa’alle. ”Ok, 300g vähemmän kuin eilen aamulla”. Siinä se junnaa, ei tipu mihinkään. Kyllästyin hetken kiukuttelun jälkeen itseeni ja pettymykseen. Päätin kohdata mittanauhan armottomuuden. -7cm sitten joulukuun 2012!!! Seitsemän kokonaista senttiä. Pitäisikö minun uskoa vihdoin, että jokainen vuodatettu hikipisara, kyynel, jokainen viimeisillä tahdonrippeillä puserrettu toisto ja vähän lisää ovat tehneet tehtävänsä? Enkö muka ollut huomannut tätä, kun ostin koon 28″ farkut? Koska ne olivat viimeksi muka menneet jalkaan? Herra yksin tietää, en muista. Tänään sain uusimman muistutuksen koostani, tai siitä etten tiedä sitä. Menin katselemaan uutta nahkatakkia, koska entinen on armotta iso, kokoa XL. Ajattelin, että otan L:n, se on varmasti se mun koko. Erehdyin, tulin varanneeksi koon M.

9kk:ssa kaksi vaatekokoa huvennut ja housujen kohdalla (riippuen housuista) 5-6 tuumakokoa. Olenko oikeasti niin pieni, että menen M koon nahkatakkiin, eikö se ollut se unelma ja haave? Se mitä aina halusin? Ja nyt, kun se on totta, en jaksa uskoa sitä. Että minä, joka olen jo vuosia ollut pieni ja pyöreä olenkin ehkä kohta jo ihan kivan kokoinen ja sutjakka. En laiha, en edes halua olla laiha, mutta sutjakka ja lihaksikas, muotojakin saa olla. Muistan, kun ostin hyvien koulutovereideni kanssa tuon entisen nahkatakin, katsoin koon M takkia ja mietin, että miten joku menee siihen. Se oli sellainen haave itsellä, nyt se haave on tullut todeksi.

Jos joku kysyy minulta vielä miksi treenaan? Miten jaksan ja mikä minua inspiroi, vastaan tuon. Että oikeasti olen pienentynyt, voin paljon paremmin, että olen uusi minä. Itsetuntoni on paljon korkeammalla ja pystyn näkemään oman ihanuuteni, arvostamaan itseäni. En joka päivä, mutta useimpina. Ennen se oli liki mahdotonta. Tästä kertonee sekin, että tilasin taannoin mekon, kauniin mustan pitsimekon. Mietin, että voinhan kokeilla miltä se päälläni näyttäisi. Tuloksena on se, etten malta odottaa parin vkon päästä olevia synttärijuhlia, että voin pukea sen päälleni. En muista koska olisin rohjennut päälleni mitään vastaavanlaista laittaa. Nyt teen sen jo ihan itseni vuoksi.

Haluan sanoa tähän, että aktiivista treeniä ja työtä tulosten eteen aloin tehdä vasta joulukuussa 2012. Siitä kaikki starttasi, eli tuloksiin olen päässyt vajaan 4kuukauden aikana. Tulos ei tyydytä kaikilta osin, mutta on inspiroivaa ja kannustavaa huomata, että pitkäjänteisyys ja yrittäminen kantaa, tuottaa tulosta. En toki ole tavoitteessani vielä, sinne on matkaa, mutta näköjään olen jo oikealla suunnalla. Intti antoi hyvän sysäyksen tälle ja siitä oli helppo lähteä jatkamaan eteenpäin. Yksin en missään nimessä olisi tästä selvinnyt, iso kiitos kuuluu ihanalle, armottomalle ja inspiroivalle PT:lleni. Voin melkein tunnustaa, että ilman häntä en olisi tässä nyt, tai olisin, mutten näissä mitoissa. Siispä kiitos! Ja niin, en aio jatkaa tätä matkaa vielä yksin, joten toivottavasti yhteistyö jatkuu!

Pahoittelut lukijoille, että postaus oli kovin ’minä, minä, minä’. Mutta halusin jakaa tämän täällä, tämän ilon ja onnistumisen tunteen! Anteeksi myös sekavasta, rönsyilevästä ja hyppivästä tekstistä (plus mahdollisista kirjoitusvirheistä). Ehk se pointti sielt silti löytyy… 🙂

Ja loppuun:

”Älä uneksi elämääsi vaan elä unelmasi, vaati se sitten verta, hikeä tai kyyneliä”.