Ensimmäinen osa: Alkupaniikki
Toinen osa: Kilometri kilometriltä
Kolmas osa: Jälkipuinnit

Jälkipuinnit

Silloin kun aloin syksyllä haaveilla puolimaratonin juoksemisesta, haaveenani oli ylipäätään jaksaa juosta niin pitkä matka. Syksyllä en ollut varma, pystyisinkö minä siihen, ja vielä keväälläkin uskoni on ollut koetuksella. Kevään aikana ajatukset siirtyivät siihen suuntaan, että kyllä varmaan jaksan maaliin asti, mutta en tiedä, pystynkö siihen alle kolmen tunnin maksimisuoritusajan. Tapahtumapäivän lähetessä en ollut aivan varma, mitä voisin itseltäni odottaa. Lauantaina tavoitteeni oli kuitenkin ensisijaisesti selvitä maaliin mahdollisen hyvävointisena ja alle kolmessa tunnissa, toisaalta myös unelmoin alittavani 2:45 ajan. Aikani oli lopulta 2:53:28, eli selvisin maaliin komeasti alle minimitavoitteeni ja myöhästyin unelmastani 8,5 minuuttia.

Juoksin 16 kilometriin asti keskimäärin alle kahdeksan minuutin kilometrejä, mutta sen jälkeen homma vähän levisi käsiin, enkä oikein tiedä miksi. Se, että tajusin 15 kilometrin kohdilla voivani vaikka kävellä reippaasti maaliin ja ehtiä silti ajoissa, söi juoksumotivaatiotani todella paljon. Luultavasti siksi, että tavoitteeni, johon keskityin, oli kuitenkin vain selvitä matkasta, eikä tietty aika. Kehoni olisi varmasti jaksanut juosta vielä enemmän, mutta en saanut päätäni mukaan siihen. Minulla ei ollut mitään sellaisia fyysisiä ongelmia, jotka olisivat vaikuttaneet merkittävästi juoksuun, joten ”oikeaa” syytä loppupätkän runsaisiin kävelyihin ei ole. Jotenkin vaan väsähdin, enkä saanut enää motivoitua itseäni kunnolla. Se ei tietenkään auttanut hirveästi asiaa, että jouduin juoksemaan niin suuren osan matkasta käytännössä yksin, ja loppupuolella monet muutkin kävelivät ympärillä. Olen miettinyt, miten olisi käynyt, jos olisin vaan pysytellyt sen 2:45 jäniksen matkassa: olisiko matkanteko ollut helpompaa ja mukavampaa ryhmässä ja sosiaalinen paine auttanut pitämään yllä hyvää tahtia loppuun asti? Vai olisinko vain väsähtänyt enemmän, jättäytynyt joukosta vähän myöhemmin, ja kärsinyt sitten loppumatkasta vielä enemmän? Vaikea sanoa. Joka tapauksessa, tapahtuman jänikset olivat, siltä osin kuin heitä näin ja heistä kuulin, aivan mahtavia: vauhti oli hyvää ja tsemppi kovaa! Itsellenikin jäniksen perässä roikkuminen ensimmäisen viiden kilometrin verran oli todella hyvä alku matkalle.

Oma treenini jäi lopulta paljon vähemmäksi kuin mitä olin toivonut. Olin suunnitellut aloittavani treenaamisen heti tapahtumaan ilmoittauduttuani viime lokakuussa, eli reilut kahdeksan kuukautta ennen tapahtumaa. Sitten kävin läpi helvetillisen flunssaputken, ja aloin lopulta treenata tapahtumaa varten vasta maaliskuun alussa, eli reilun kahdeksan kuukauden treeniaika kutistui reiluksi kolmeksi kuukaudeksi. Tästäkin ajasta söivät osansa juoksemisen estävät säärikivut ja pari pikkuflunssaa. Treenikilometrejä kertyi tammikuun alusta tapahtumaan asti 243, mikä ei ole ihan hirveästi, mutta osoittaa sen, että pidin kiinni treenisuunnitelmastani mahdollisuuksien mukaan. Voin mielestäni olla todella tyytyväinen siihen, että vastoinkäymisistä huolimatta pidin tavoitteen mielessä ja treenasin niin paljon kuin ajan ja terveyteni puitteissa voin. Mitään katumuksia minulla ei sen suhteen ole. Lisäksi olen tietenkin erittäin tyytyväinen siihen, että todella jaksoin sinne maaliin, ja vielä mukavasti alle maksimisuoritusajan.

Olen iloinen, että valitsin Helsinki Half Marathonin ensimmäiseksi puolimaratonikseni. Tapahtuma oli todella hyvin järjestetty, reitti oli hyvin suunniteltu, kaunis ja enimmäkseen todella tasainen, jänikset olivat mahtavia (ja heitä riitti hitaammillekin ajoille) ja tapahtumapaita oli todella hieno (tämä on tietenkin se olennaisin)! Erityisen hienoa oli se, että ensikertalaiset ja hitaammat juoksijat oli otettu huomioon monin tavoin: jäniksiä oli hitaammillekin tavoiteajoille, ennen lähtöä tsempattiin ensikertalaisia ja maalissa kuulutettiin kannustavasti maaliin, että ”hienosti alle kolmen tunnin!” ja (kolmen tunnin jälkeen) ”puolimaraton suoritettu!” Nämä jutut saivat minut tuntemaan itseni tervetulleeksi tapahtumaan, vaikka olinkin hidas ensikertalainen.

Nyt, kun tämä projekti on saatettu päätökseen, on aika pohtia seuraavaa. Ilmoittauduimme Puoliskon kanssa molemmat jo ensi vuoden HHM:lle (jonne voi muuten nyt ilmoittautua 16.6. asti 29 euron hintaan, ja 2000 ensimmäistä elokuuhun mennessä ilmoittautunutta saa kaupan päälle treenipaidan!). Nyt kun tiedän, että pystyn selviytymään matkasta, lähden ensi kerralla tavoittelemaan hieman parempaa aikaa (tällä hetkellä mielessä on 2:30 alitus). Ensisijaisesti toivon, että vauhtini olisi sen verran reippaampaa, että ensi vuoden matkaa ei tarvitsisi taittaa niin yksin. Minua ja Puoliskoa kiinnostaisi myös polkujuoksu, ja itse asiassa se kiinnostaisi enemmän kuin asvalttipuolikkaat. Olen nimittäin huomannut, että enemmän kuin tietyn ajan ja vauhdin tavoittelu, minua kiinnostaa juoksussa tietyn matkan taittaminen mahdollisimman kivoissa maisemissa, ja mielellään vielä sellaista vauhtia, että se tuntuu ihan mukavalta. Olemme puhuneet, että kun tykkäämme tehdä pitkiä juoksulenkkejä yhdessä, olisi kiva käydä myös juoksemassa joskus polkujuoksutapahtumia yhdessä. Nyt harkinnassa on lokakuun puolivälissä juostava Helsinki City Trail, jossa olisi tarjolla 21 kilometrin reitti. Kaukaisemmissa unelmissa siintää 31 kilometriä NUTS Karhunkierroksella, mutta sitä ei oikeasti harkita ennen vuotta 2018.

Kun tämä projekti on nyt saatettu onnistuneesti päätökseen, laitan tämän blogin tauolle. Jos ja kun seuraavat tavoitteet konkretisoituvat, palailen asiaan sitten niiden merkeissä ennemmin tai myöhemmin. Mutta tältä erää suuret kiitokset kaikille blogia lukeneille ja kommentoineille, ja erityisesti vielä kerran kiitos ennen puolikasta saamistani tsemppiviesteistä!

Väsynyt, mutta onnellinen puolimaratoonari maalissa mitali kaulassa