Vierailulla Amos Rexissä
Pääsin kuin pääsinkin piipahtamaan Suomen museoskenen tuoreimmassa Tapauksessa, eli Lasipalatsin Amos Rex -museon upeassa mediataidenäyttelyssä. Massless-näyttelyn takana on teamLab, noin 500 jäsenen monialainen taiteilijaryhmä. Näyttelyn hehkutukselta on tuskin kukaan (taide)museoista kiinnostunut voinut viimeisen vuoden aikana välttyä – muistelen, että tulevaa spektaakkelia hehkutettiin paljon jo keväällä museotilojen ollessa vasta rakenteilla!
No niin, minäkin siis ehdin joululomani aikana pääkallopaikalle Helsinkiin ja asettauduin jonon jatkoksi Lasipalatsin edustalle. Olin toki jo syksyllä ehtinyt ajatella, että en-ois-halunnukaan-tätä-nähdä, vaikka tietysti halusin. Ja onneksi se onnistui! Nythän näyttely on auki enää loppiaiseen, joten kehotan kaikkia sinne halajavia menemään paikalle kipinkapin. Tosin eilen juuri törmäsin uutiseen, ettei sinne näinä viimeisinä päivinä välttämättä ihan niin vain mennäkään…. Meidän jonotusaikamme taisi olla maksimissaan noin puoli tuntia, eli tuuri kävi!
TeamLabin näyttelykokonaisuus oli neljä digitaalista taideteosta, jotka täyttivät valtaisat näyttelysalit. Lisäksi erillisessä tilassa oli pieni kokoelmanäyttely (jossa oli muun muassa runsaasti Magnus Enckellin ihastuttavan pastellisia kolorismiteoksia). Olin lukenut ja kuullut kokemuksia Amos Rexin näyttelystä aika paljon, senkin takia etten jossain vaiheessa uskonut sinne ehtiväni ollenkaan. Niinpä teokset eivät sinänsä tulleet minulle yllätyksinä. En halua tässä nyt spoilata sen enempää, mutta teokset olivat upeita valo/väri/liike/ääni-installaatioita, osaan sisältyi myös museokävijän konkreettista osallistamista teokseen reaaliajassa. Vaikuttavin minulle oli ehdottomasti viimeinen huone (Crows are Chased and the Chasing Crows are Destined to be Chased as well, Transcending Space), jossa reilu 4 minuuttia reaaliaikaista installaatiota kului aivan hujauksessa. Tilallisuus oli vahvana läsnä kaikissa teoksissa, koin myös erityisesti äänimaisemat vaikuttavina.
Rötköttäessäni siskoni kanssa Fatboylla kolmannessa huoneessa (Vortex of Light Particles) visioin vesipyörrettä lavuaarissa ja mustaan aukkoon imeytyvää tähtisumua. Jutustelimme siitä, miten tällaisen näyttelyn voisi opastaa kouluikäisille. Millaisia tulkintoja kokemuksellisista teoksista voisi tehdä? Tarvitseeko tälläisella taide-elämyksellä edes olla sen enempää sanoja, pitäisikö taidetta aina ymmärtää? Mielestäni tämän teamLabin näyttelykokonaisuuden ehdoton vahvuus on juuri se, että sen voi kokea ihan omanlaisenaan. Minä voin visioida pyörteitäni ja tehdä tulkintoja jos haluan, ja toisaalta audiovisuaalisesta kokemuksesta voi nauttia lapsikin ilman sen suurempia pohdintoja. Teokset herättivät ajatuksia ja niiden äärellä oli kivaa jutustella, mutta olisin varmasti viihtynyt yksinkin mietteineni.
TeamLabin spektaakkeli oli mielestäni upea avaus Amos Rexille, ehdottomasti käymisen arvoinen. Museoon jonottaminenkin tuulisena päivänä joulukuussa tuntui kuuluvan elämykseen (en tosin tiedä, olisiko kanttini kestänyt kolmea tuntia). Odotan innolla millainen näyttely kevätkaudelle on aukeamassa!