Kissani Jugoslavia, eli maaginen tarina ihmisyydestä

Luin Pajtim Statovcin esikoisteoksen Kissani Jugoslavian joskus muutama vuosi sitten, muistaakseni melko pian sen ilmestymisen jälkeen. Agendallani silloin oli tutustua omanikäiseeni (!) kirjailijaan, joka oli kaiken lisäksi joku tutuntuttu. Eli olin melkein sukua julkkikselle.

Hiljattain lueskelin teoksen uudelleen yliopiston lukupiiriä varten. En vastustellut, kun se valittiin esimerkiksi kotimaisesta nykykirjallisuudesta, sillä ensilukemasta lähtien sisälläni oli poltellut. Tästä kirjasta oli pakko päästä puhumaan! PAKKO! Mutta mitä sanoisin?

Aiemmat keskusteluni Statovcin upeasta tarinasta olivat menneet suurin piirtein näin:

Minä: Ai, luet Kissani Jugoslaviaa, se onkin hyvä.

Anoppi: Juu. On hyvä. Aika erikoinen.

Minä: Niinpä.

ja

Minä: Oletko lukenut Kissani Jugoslaviaa?

Serkku (joka oli lähdössä Kosovoon): En.

Minä: Kannattaa. Suosittelen. Se on tosi hyvä, mutta outo.

 

Ja nyt olin vihdoin sivistyksen kehdossa keskustelemassa fiksujen kanssaopiskelijoideni kanssa tästä teoksesta. Mutta mitä siitä voisi sanoa?

Serkulleni olin yrittänyt kuvailla teosta jotakuinkin näin: se kertoo kosovolaistaustaisesta pojasta, pakolaisesta, joka öö, ja sitten kaikkea. Mutta! Tämä kirjahan kertoo niin paljon muusta kuin vain yhdestä (tai oikeastaan kahdesta) henkilöhahmosta. Se kertoo maahanmuuttajuudesta, sodasta, pakolaisuudesta, kulttuurista, Suomesta, Kosovosta, ennakkoluuloista, ulkopuolisuudesta, halusta kuulua johonkin, käärmeistä, kissoista, perhesuhteista, väkivallasta, seksuaalisuudesta, nykymaailmasta, menneestä, jumiutumisesta ja uusiutumisesta. Se kertoo kaikesta tästä niin oivaltavasti, että jäin melkein pyörryksiin. En tiedä, miten muuten lukukokemukseni tiivistäisin.

Kissani Jugoslavia kuvaa useita järkyttäviä tapahtumia. Sanat menevät ihon alle, sillä ihmisen julmuus asuu rivien välissä. Väkivalta on läsnä alati, mutta Statovci ei mässäile. Hän kierittää tarinaa auki kuin lankakerää ja lumoaa lukijan taitavasti rakennetuilla aikatasoilla ja ajatuksia herättävillä, hätkähdyttävillä kielikuvilla. Ajatukset raksuttavat ja teos jää kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa. Ja tosiaan: tämä on kummallinen kirja. Siinä on todella outoja käänteitä, joita lukija (ainakaan minä) en osaa edes selittää. Se on täynnä symboliikkaa, joka aukenee todella ehkä vain kirjailijalle itselleen. Mutta paljon siitä saa irti siitä huolimatta. Tai ehkä juuri sen takia!

Ennen kaikkea sanoisin, että tämä on kirja erilaisuudesta. Ja sitten toisaalta raastavasta samanlaisuudesta, inhimillisistä tunteista ja vaikeista ihmissuhteista. Se on hurja, herkullinen ja hätkähdyttävä teos. Kummallinen ja valtavan hieno.