Tunnustan: inhoan Lumiukkoa
Muistan jo lapsuudestani Lumiukko-hypen jouluaatolta. Kukapa ei? Wikipedian* mukaan Lumiukko-piirretty on esitetty Joulupukin kuuman linjan loppufanfaarina aina vuodesta 1992 alkaen. Näihin aikoihin olen itsekin alkanut viettää ”tietoista joulua”, joten Lumiukko on ollut osa joulunviettoani käytännössä koko elämäni ajan.
Näin aikuisiällä olen monesti hekotellut ajatukselle siitä, että lama-Suomen Yleisradiossa on ostettu oikeudet vain yhteen lyhytelokuvaan, josta joku on vaan päättänyt tehdä perinteen. Sen perinteen, jonka me kaikki tässä ajassa tunnemme ja tunnustamme – Lumiukko kuuluu suomalaiseen jouluun! Yhtä hyvin Lumiukon tilalla voisi olla vaikka Muumilaakson tarinoiden joulujakso. Se olisi samalla tavalla perinne, jos sitä olisi esitetty samalla ohjelmapaikalla yhtäjaksoisesti 26 vuotta.
Lumiukko on kuulunut minun lapsuuteni, nuoruuteni ja myös aikuisuuteni jouluihin. Hyväksyn sen olemassaolon edelleen, mutta näin kypsällä iällä uskallan jo sanoa sen: minä en ole koskaan pitänyt tästä piirretystä. Oikeastaan inhoan syvästi kertojan paksua, monotonista ääntä. Olen aina ahdistunut katsellessani kammottavaa, väreilevää piirrosjälkeä (tässä kohtaa myönnän, että muun muassa Disneyn ihanan kliininen piirrosjälki on tehnyt minusta piirretty-snobin). Lapsena minulle oli myös henkisesti hankala kestää piirretyn loppua, eli lumiukon sulamista.
Mutta tästähän kuuluu pitää! Lumiukko pitää katsoa! Joulu ei tule ilman Lumiukkoa! Ja Walking in the Air!
Niin, niin. Minullakin meni 26 vuotta myöntää, että inhoan tätä piirrettyä. Aikuisiällä voin onneksi jo ihan reilusti tulla kaapista ulos tämän asian kanssa.
Iloista joulua kuitenkin Lumiukolla tai mielummin ilman!
P.S. Lumiukon sijaan katson kyllä Kuumaa linjaa uskollisesti ja ehdottomasti myös Joulupukin ja noitarummun. Walking in the Airin voin nautiskella jossain muussa muodossa.
* Heh!