Tunnustan: inhoan Lumiukkoa

Muistan jo lapsuudestani Lumiukko-hypen jouluaatolta. Kukapa ei? Wikipedian* mukaan Lumiukko-piirretty on esitetty Joulupukin kuuman linjan loppufanfaarina aina vuodesta 1992 alkaen. Näihin aikoihin olen itsekin alkanut viettää ”tietoista joulua”, joten Lumiukko on ollut osa joulunviettoani käytännössä koko elämäni ajan.

Näin aikuisiällä olen monesti hekotellut ajatukselle siitä, että lama-Suomen Yleisradiossa on ostettu oikeudet vain yhteen lyhytelokuvaan, josta joku on vaan päättänyt tehdä perinteen. Sen perinteen, jonka me kaikki tässä ajassa tunnemme ja tunnustamme – Lumiukko kuuluu suomalaiseen jouluun! Yhtä hyvin Lumiukon tilalla voisi olla vaikka Muumilaakson tarinoiden joulujakso. Se olisi samalla tavalla perinne, jos sitä olisi esitetty samalla ohjelmapaikalla yhtäjaksoisesti 26 vuotta.

Lumiukko on kuulunut minun lapsuuteni, nuoruuteni ja myös aikuisuuteni jouluihin. Hyväksyn sen olemassaolon edelleen, mutta näin kypsällä iällä uskallan jo sanoa sen: minä en ole koskaan pitänyt tästä piirretystä. Oikeastaan inhoan syvästi kertojan paksua, monotonista ääntä. Olen aina ahdistunut katsellessani kammottavaa, väreilevää piirrosjälkeä (tässä kohtaa myönnän, että muun muassa Disneyn ihanan kliininen piirrosjälki on tehnyt minusta piirretty-snobin). Lapsena minulle oli myös henkisesti hankala kestää piirretyn loppua, eli lumiukon sulamista.

Mutta tästähän kuuluu pitää! Lumiukko pitää katsoa! Joulu ei tule ilman Lumiukkoa! Ja Walking in the Air!

Niin, niin. Minullakin meni 26 vuotta myöntää, että inhoan tätä piirrettyä. Aikuisiällä voin onneksi jo ihan reilusti tulla kaapista ulos tämän asian kanssa.

Iloista joulua kuitenkin Lumiukolla tai mielummin ilman!

 

P.S. Lumiukon sijaan katson kyllä Kuumaa linjaa uskollisesti ja ehdottomasti myös Joulupukin ja noitarummun. Walking in the Airin voin nautiskella jossain muussa muodossa.

* Heh!

Puheenaiheet Syvällistä

Kissani Jugoslavia, eli maaginen tarina ihmisyydestä

Luin Pajtim Statovcin esikoisteoksen Kissani Jugoslavian joskus muutama vuosi sitten, muistaakseni melko pian sen ilmestymisen jälkeen. Agendallani silloin oli tutustua omanikäiseeni (!) kirjailijaan, joka oli kaiken lisäksi joku tutuntuttu. Eli olin melkein sukua julkkikselle.

Hiljattain lueskelin teoksen uudelleen yliopiston lukupiiriä varten. En vastustellut, kun se valittiin esimerkiksi kotimaisesta nykykirjallisuudesta, sillä ensilukemasta lähtien sisälläni oli poltellut. Tästä kirjasta oli pakko päästä puhumaan! PAKKO! Mutta mitä sanoisin?

Aiemmat keskusteluni Statovcin upeasta tarinasta olivat menneet suurin piirtein näin:

Minä: Ai, luet Kissani Jugoslaviaa, se onkin hyvä.

Anoppi: Juu. On hyvä. Aika erikoinen.

Minä: Niinpä.

ja

Minä: Oletko lukenut Kissani Jugoslaviaa?

Serkku (joka oli lähdössä Kosovoon): En.

Minä: Kannattaa. Suosittelen. Se on tosi hyvä, mutta outo.

 

Ja nyt olin vihdoin sivistyksen kehdossa keskustelemassa fiksujen kanssaopiskelijoideni kanssa tästä teoksesta. Mutta mitä siitä voisi sanoa?

Serkulleni olin yrittänyt kuvailla teosta jotakuinkin näin: se kertoo kosovolaistaustaisesta pojasta, pakolaisesta, joka öö, ja sitten kaikkea. Mutta! Tämä kirjahan kertoo niin paljon muusta kuin vain yhdestä (tai oikeastaan kahdesta) henkilöhahmosta. Se kertoo maahanmuuttajuudesta, sodasta, pakolaisuudesta, kulttuurista, Suomesta, Kosovosta, ennakkoluuloista, ulkopuolisuudesta, halusta kuulua johonkin, käärmeistä, kissoista, perhesuhteista, väkivallasta, seksuaalisuudesta, nykymaailmasta, menneestä, jumiutumisesta ja uusiutumisesta. Se kertoo kaikesta tästä niin oivaltavasti, että jäin melkein pyörryksiin. En tiedä, miten muuten lukukokemukseni tiivistäisin.

Kissani Jugoslavia kuvaa useita järkyttäviä tapahtumia. Sanat menevät ihon alle, sillä ihmisen julmuus asuu rivien välissä. Väkivalta on läsnä alati, mutta Statovci ei mässäile. Hän kierittää tarinaa auki kuin lankakerää ja lumoaa lukijan taitavasti rakennetuilla aikatasoilla ja ajatuksia herättävillä, hätkähdyttävillä kielikuvilla. Ajatukset raksuttavat ja teos jää kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa. Ja tosiaan: tämä on kummallinen kirja. Siinä on todella outoja käänteitä, joita lukija (ainakaan minä) en osaa edes selittää. Se on täynnä symboliikkaa, joka aukenee todella ehkä vain kirjailijalle itselleen. Mutta paljon siitä saa irti siitä huolimatta. Tai ehkä juuri sen takia!

Ennen kaikkea sanoisin, että tämä on kirja erilaisuudesta. Ja sitten toisaalta raastavasta samanlaisuudesta, inhimillisistä tunteista ja vaikeista ihmissuhteista. Se on hurja, herkullinen ja hätkähdyttävä teos. Kummallinen ja valtavan hieno.

Kulttuuri Kirjat Suosittelen