Tammikuun tarinoita

 

Vuoden 2015 ensimmäinen kuukausi, tammikuu, on lopuillaan. Tämä on vasta alkua, mutta miten tuntuukaan siltä että jokin olisi loppumassa.

Katoamassa loskan mukana ihmisten jalkoihin, nousemassa ilmaan hengityksen huuruissa, hukkuen hiuksien pyyhkäisyissä,

                          silmänräpäyksessä.

 

En tiedä puhutaanko tässä nyt jostain negatiivisesta vai positiivisesta. Luulen, että positiivisesta, sillä sisällä kutkuttaa. Kuitenkaan en osaa paikantaa tätä tunnetta. Se vain on, mutta en saa siitä kiinni.

Toivon, että kyse olisi talvesta. Tai ”talvesta”. Se saisi jo loppua. Tänne piilostaan pilkottavat lehden alut, palaavat linnut, maan tuoksu ja lämpö.         Ihana valo.

Voisiko tämä vuosi olla se vuosi, jolloin kevät ottaisi varaslähdön?

Tuntuu myös, että tammikuu vain karkasi. Se huusi ”ota koppi”, mutta ohi meni. 

 

              Muistan kuitenkin, että tammikuussa:

              Olin enemmän kuin onnellinen 

              ja vatsa täynnä perhosia.

             Olisin halunnut olla notkeampi, nähdä pidemmälle

                                                      ja silittää pilveä.

             Ihmettelin omaa napaani

             mutta en tuijottanut siihen.

             Minulla oli liian monen ihmisen synttärit

             ja liian vähän rahaa

                             mutta tarpeeksi rakkautta.

             Olin paljon töissä

             ja sain rahaa.

            Keksin lisää haaveita ja päätin toteuttaa ne

            jotka eivät vielä ole totta,

                                  ainakin osan.

            Yritin olla kunnianhimoisempi,

            tein täydellisen tendun.

            Onnistuin triplapiruetissa ja hymyilin

                                 vaikka varpaat sattui.

             Hymyilin tuntemattomalle,

            sain irvistyksen takaisin ja päätin olla taas totinen

                               mutta en onnistunut siinä kauaa.

            Kahlasin loskassa ja kuvittelin itseni palmun alle.

            Kävin toisissa kaupungeissa mutta palasin aina takaisin.

            Löysin ihon alta uusia lihaksia

                            ja kasvoilta uusia ilmeitä.

             Toisessa silmässäni oli roska yhden päivän ajan.

             Tai ehkä se olikin vain päässäni.

             Kastelin nurkkaan unohtuneita kukkia

                          ja taisin olla itsekin hiukan nuukahtanut.

              Päättelin siitä että kasvit

              muistuttavat niiden omistajaa.

                             Nekin tarvitsevat hellyyttä.

              Toivoin, että kesä tulisi jo

              ja ruoho kasvaisi varpaiden alle.

              Harmitti saaste ja pakokaasut, 

             lähdin puhtaiden ilmojen perään pois keskustasta.

             Hengitin syvään ja kävelin metsään.

                             Kaivoin lumen alta unohtunutta kesää.

               Ahdistuin hitaudesta, omasta saamattomuudestani

               ja mietin,

                          miten vaikea on joskus aloittaa.

                Yritin kääntää kelloa taaksepäin.

                 Ihmettelin voiko samaan aikaan olla rakastunut ja rakastaa 

                            samaa vanhaa tuttua ihmistä vieressä.

                 Miten ihana tilanne, ajattelin.

                 Suutelin huulet hiukan kipeäksi ja 

                                       olin lempikainalossa.

                  Kiukuttelin pikkuasioista joista tein suuria

                  ja olin hetken poissa itsestäni.

                 Mietin naapurin mummoa.

                 Tajusin olla hiljaa.

 

Tervetuloa helmikuu. Tuo mukanasi aurinkoa, ihania ilmoja, onnea, kauniita asioita, iloisia ihmisiä ja aikaa. Älä hurahda ohi, läpi sormien, vaan rullaa tasaisesti ja rennosti. Niin, että pysytään kyydissä ja saadaan samalla nauttia.

Jokainen päivä on juuri löytynyt helmi.