Room

 

Room.

 

Kuvittele, että olet elänyt koko elämäsi yhdessä, pienessä huoneessa ja se on koko maailmasi. Et tiedä muusta.

Tiedät, että vierellä on äiti. Tiedät, että katosta näkyy kirkasta valoa tiettyyn aikaan päivästä. Mutta et tiedä, mitä se on. Tiedät, että on ruokaa. Sänky. Televisio, joka kertoo satuja. Old Nick. Ei ole muita ääniä kuin huoneen.

Ei ole muuta, kuin 

 

Huone.

 

Room on karmaiseva, mutta samalla koskettava kertomus äidistä ja pienestä, viisivuotiaasta pojasta, jotka elävät tietystä syystä epänormaalissa, poikkeuksellisissa oloissa. Pojasta, jonka todellisuuskäsitys on aivan erilainen kuin muiden lapsien. Pojasta, joka on kasvanut ja elänyt pienessä huoneessa. Pojasta, jolle huone on koko universumi, jonka äiti on luonut.

Katsoja joutuu myös samaan huoneeseen, sen pieneen maailmaan aluksi hyvin hämmentyneenä ja hiukan ahdistuneenakin. Elokuva on rakennettu taidokkaalla tavalla ja se on luonut maailman ja asetelman, jonka tapahtumia ja syitä katsoja joutuu miettimään.

Kunnes asiat paljastuvat.

Kauheudessaan ja sydäntäriipivyydessään Room on kaunis kasvutarina, kertomus lapsen heräämisestä todellisuuteen ja maailmaan, maailmasta lapsen silmin. Room on myös tarina äidin ja lapsen välisestä kaiken kestävästä, ehdottomasta ja hurjastakin rakkaudesta.

Äitiä, Joyta, näyttelevä Brie Larson on loistava, mutta pikkupoikaa, Jackia,  näyttelevä Jacob Tremblay sitäkin loistavampi. Pienen pojan suoritus on pelottavan ja liikuttavan aito. Myös muut näyttelijät onnistuvat rooleissaan hyvin. Ohjaaja Lenny Abrahamson on tehnyt myös upeaa työtä puhumattakaan Emma Donoghuen käsikirjoituksesta (jonka romaaniin elokuva myös perustuu).

Elokuvaa voisi avata paljon enemmän ja siitä kutkuttaisi kertoa myöskin enemmän, mutta en halua paljastaa siitä sen enempää. 

Room ei ole kevyt, vaan rankka elokuva, mutta samaan aikaan myös filosofisen pohdiskeleva, koskettava ja riipaisevan kaunis.