Nainen kirjastossa

 

 

Kirjastossa, tiiviisti lehtihyllyjen välissä istuu nainen.

Nainen jonka katse on kiinnittynyt alavistoon, hän lukee lehtiä. Ilmaiseksi. Kirjastossa niitä on. Jos nainen voisi antaa säästövinkin se olisi se, että kannattaa käydä lukemassa aikakauslehdet kirjastosta, niin niitä ei tarvitse ostaa. 

Naisella on vaaleat, pitkät hiukset. Latvat hiukan sotkussa, osittain paidansuun sisässä. 

On puolipäivä tai jotakin sen suuntaista.

Naisella ei ole useinkaan tietoa ajan kulusta.

 

 

Päivä paistaa sisään kirjaston isoista ikkunoista, hohtaa valoaan pöydällä lepääville käsille, muodostaa kuvioita lehden päälle, pöydän pintaan. Naista häiritsee ihmisten meluaminen, supisijat, tahmaiset lehtien sivut (sillä ikinä ei tiedä kenen sormet niitä ovat hypistelleet), liian kireät housut (jonka takia hän yleensä suosii mekkoja tai hameita mutta sortui tänään virhevalintaan), kutiava iho ja joku joka tuijottaa jostain ja jonka katseen tuntee. 

Hän ei pidä siitä, että häntä t u i j o t e t a a n.

Ja täällä aina joku tuijottaa.

 

 

Nainen ei jaksa nostaa katsettaan. Irti lehdestä, irti omista ajatuksista, irti omasta olosta, tilasta joka on auennut jonnekin syvälle sisälle.

Lehdissä on kauniita ihmisiä, värikkäitä asuja, kevään top10 muotijuttuja, hymyileviä ihmisiä, kiiltäviä ilmeitä, lupauksia, koukeroisia sanoja, kiertoilmaisuja.

Kontrasteja arkeen.

Päivä palaa aina samanlaisena. Rikkaana ja köyhänä. Kiiltävänä ja mattana.

Kirjaston isoista ikkunoista paistaa aurinko. Naisen olo on kuin ihmisakvaariossa. On kevään ensimmäinen lämmin ja kesänkirkas päivä.

Hän miettii, miksi on sisällä.

 

 

Kotoa matka kirjastolle on mukava ja sopiva.

Joki on alkanut virrata. Sieltä on poimittu vuosien varrella paljon kadonneita asioita, esineitä, muistoja, kuolleita, roskaa ja jotain kai arvokastakin. Sinne on hukkunut ihmisiä, eläimiä, koiranpentuja, polkupyöriä, roskaa, muistoja, ajatuksia, lupauksia, tärkeitä papereita. 

Viime kesällä nainen huusi pojille, jotka heittelivät tyhjiä kaljatölkkejään jokeen. Pojat kirosivat ja nainen kirosi.

Hän kiroilee harvoin, mutta silloin aina aiheesta.

Päässään ehkä vähän useamminkin.

 

Ei missään ole enää mitään järkeä, mietti hän silloin ja nyt.

 

Lasipinnalta heijastuva valo leikkaa naisen käden kahtia. Jakaa naisen kylmään ja kuumaan. Kämmen alkaa lämmetä, mutta ylempää varjoisista kohdista on kylmä. Hänellä on aina kylmät kädet ja jalat. Kesälläkin villasukat. 

Jalat heiluu kirjaston pöydän alla. Ikiliikkuja.

Diagnoosi: vaikea pysyä paikallaan, levottomat jalat

 

 

Hän odottaa kesää.

Kesämökin huussin lautaseinässä on kuva ja teksti:

”Kesäkuu on vasta odotusta, heinäkuu on jo lopun alkua. Missä on tyyni, kestävä kesä? Ei muualla kuin ajatuksissamme talvella.”

Tätä voi sitten pohtia kun istuskelee asioilla.

Kannattaako siis odottaa ollenkaan?

 

Tänään nainen kärsii inspiraation puutteesta. Hän ei tiedä, oliko se hän itse joka sen tukahdutti. Tai joskus se pääsee karkuun eikä suostu tulemaan luokse.

 

 

Nainen pelkää tyhjiä papereita, syö lyijykyniä ja katuu asioita joita ei enää voi muuttaa. 

Nainen kantaa kirjoja, joskus tietokonettaan mukana, kännykän täyttä viestimuistia, pieniä, epämääräisiä paperilappusia taskuissaan ja toivoo jonain päivänä kirjoittavansa sinne jotain järkevää. Tärkeää. Kallisarvoista. Jotain jonka joku joskus huomaisi.

Mutta ikinä ei kukaan huomaa, eikä nainen osaa myydä omia ajatuksiaan. Ne tulevat aina ulos jotenkin vääränlaisina, kuulostavat huonommilta ääneen lausuttuna tai vakavaan kirjeeseen kirjoitettuna. 

Sana esittelyteksti. Tiivistelmä. Saa naisen kädet täyteen kylmiä väreitä, kaulalihakset kiristymään ja jalat alle.

Kavahdus, kammohdus, kauhistus. Puff.

 

(Sanottiin, että hän katosi jälkiä jättämättä.)

 

Naisen poikaystävä puhuu mikroilmeistä. Hänellä on kuulemma sellaisia, naisella siis. Nainen aina kieltää kaiken, ne pienet mikroilmeet. Että hänestä muka voisi päätellä jotain ilman, että hän ei halua. Mutta sitten pelästyy salaa ja miettii omaa läpinäkyvyyttään. Pelästyy sitä ja toivoo, että hänen mikroilmeensä näkyvät vain kotisohvalla.

Nainen miettii, milloin pitäisi alkaa puhua miesystävästä poikaystävän sijaan.

Kerrotaan, että:

nainen on sellainen nainen, joka haluaa keikoille, kuuntelemaan lempimusikkiaan mutta joka kuitenkin ahdistuu siitä kaikesta ihmispaljoudesta ympärillään. Analysoi tarkkaan jokaisen liikahduksensa, käden heilautuksen, sormen asennon ja sen miten hän huojuu musiikin mukana. Ahdistuu joskus kummallisen paljon sosiaalisista tilanteista ja joskus taas ei ollenkaan.

Mutta silloin ahdistuksen iskiessä, ei ole vapaata liikettä.

Paitsi silloin kun hän unohtaa itsensä.

 

 

Paitsi silloin kun hän tanssii, kun hän oikeasti tanssii. Ei ahdistuneena ihmispaljoudessa, liian monien silmäparien ympäröimänä, vaan jossain ihan omassa maailmassa, muualla.

Kaukana.

Liikkeet vievät hänet sinne.

Ei ne pakkoliikkeet, joita on toistettava vain jotta kuuluisi joukkoon. Jotta olisi normaali, jotta näyttäisi joltain. Jotta olisi sitä samaa massaa, jota hän ei kuitenkaan haluaisi olla, mutta jota joskus on oltava.

Joskus on oman turvallisuuden vuoksi sulauduttava joukkoon.

 

Joskus hän jää jumiin pään sisään. Viipyy siellä liian kauan. Siellä on joskus turvallista ja toisinaan taas turvatonta.

Joskus hän taas on liikaa ulkona. Eksyy katsomaan itseään muiden silmin. Huojuu epävarmana kuviteltujen katseiden, tarkkailun alla.

Jokainen liike toistuu silloin kummallisen,

väistämättömän mekaanisesti,

haluttoman harkitusti.

 

Mutta liikkeet ovat myös pelastus. Sillä koko elämä on jatkuvaa liikettä.

Niin kuin tämä kirjasto.

Vaihtuvat ihmiset, erilaiset kädet, jotka koskevat lehtiä, kirjoja, pöytiä, hipelöivät hyllyjä. Ihmisten eri kuuloiset askeleet kirjaston käytävillä.

Toisilla raskaat ja painavat, toisilla kovat ja terävät, toisilla kiireiset ja lyhyet, toisilla laahaavat, toisilla kepeät ja lähes äänettömät.

Kummitusmaiset.

Nainen miettii, miltä hänen askeleensa kuulostavat. Mikä on hänen askeleidensa ääni.

Askeleiden ääni voi kertoa paljon ihmisestä. 

 

 

Nainen miettii, milloinkohan kirjaston toiminnasta tulee maksullista. 

Eväspöydän luona on riitaa. Ei ruuasta, vaan selkeästi alkoholisoitunut pariskunta väittelee siitä kuka viimeksi maksoi kaljat. Vartija kävelee uhkaavana ja korkeana uniformussaan ohi, vilkuilee mutta ei vielä sano mitään. Katselee ylhäältä päin hallittaviaan. Pariskunta vaimenee kuin volyyminäppäimestä kääntämällä.

Tämäpä harvinaista, ajattelee nainen. Ei kahakkaa, haistattelua, nyrkin heristämistä, äänen korottamista, mumisten kiroamista, jupisemista.

 

Mutta samalla,

vaimenevat naisen ajatukset.

 

 

Hän miettii, mitä enää tekee täällä. Nostaa tärkeät kirjat laukkuun, joita unohti lukea, palauttaa ei niin tärkeät lehdet hyllyilleen yksitellen, vilkaisee ja varmistaa että kaikki tavarat ovat mukana, eksyy matkallaan runo-osastolle ja lähtee.

Aurinko on laskenut,

pudonnut jonnekin keskustan korkeiden talojen taakse tavoittamattomiin

ja jostain kaukaa mereltä puhaltaa tuuli,

joka muistuttaa siitä että vielä hetki sitten oli talvi.