Maagista realismia
Viime viikolla se tapahtui.
Luonto versoi, vihersi. Äitienpäivänä kukkivat kirsikkapuut. Ne ilmestyivät salakavalasti.
Oikeastaan se kaikki tapahtui salaa.
Kevät, kesä, herääminen.
On ollut ihanan lämmin. Kasvot paloivat venematkoilla, mökillä
metsäretkillä ja pelloilla.
Ihan vahingossa ja huomaamatta,
pisamia.
Metsässä linnut ovat visertäneet enemmän kuin koskaan ennen.
Korvat soivat melodioita, joita ihmismielen on vaikea keksiä.
Lähisaaren vielä autioilla kummuilla linnuilla on jatkuvasti bileet. Ne jatkuvat aamuyöhön saakka.
Aamuisin kuuluu väsyneitä, laiskoja huudahduksia.
Ajoimme veneellä Paraisille vain nähdäksemme vielä tyhjiä mökkejä, talven jäljiltä myllättyjä ja sekaisia maita. Tyhjiä laitureita ja rannalla kyhjöttäviä likaisia, syksyn sateissa kumoon kaatuineita rantatuoleja.
Nyt niissä ehkä istuu jo ihmisiä.
On ollut ihanan rauhallista. Olen sulkenut silmät ja vain kuunnellut. Ääniä, joita olen kaivannut koko pitkän talven:
puiden latvojen lempeää huminaa tuulessa,
lintujen kirkkaita, kuulaita ääniä
haahkan huvittavaa huhuilua
hyönteisten pörinää
aaltojen liplatusta veneen laitaa vasten
ja hiljaisuutta
Olen myös avannut silmät ja imenyt silmien kautta kaiken sisääni, enkä ole tiennyt katsoako:
kirkkaanvihreitä lehtiä
maasta hämmästyttävän nopeasti puskevia kieloja
pieniä heiveröisiä kukkasia
sinistä merta
valoa puiden välissä
Ja jostain syystä jo nyt pelkään sen kaiken menettämistä.
Mietin seuraavaa syksyä, talvea. Ja sitä, että kohta tämä kaikki on taas ohi.
Tyypillinen pessimisti.
Värit tummenevat, ensin tulee tummanvihreää, sitten keltaista, kuihtuvaa, ruskeaa. Värit katoavat. Ja kaikki äänet hiljenevät.
Yhtäkkiä tulee p e l o t t a v a n h i l j a i s t a.
Mutta olen taitava sysäämään syrjään ahdistavia ajatuksia ja niin teen nytkin.
Pinnistän ja mietin kukkaan puhjenneita kirsikkapuita. Ne eivät tuoksu miltään, mutta ovat sitäkin kauniimpia. Niin herkkiä ja kauniita että niitä pelkää koskettaa.
Niitä kuuluu vaan katsella. Muuten varisee.
Tai omenapuita, jotka ovat nupuillaan. Ne tuoksuvat nytkin mökin puutarhassa.
Vapaapäivänä makaan sängyssä ja tuijotan likaisesta ikkunasta kuultavaa valoa joka huojuu sisään, tuntuu liian kirkkaalta mutta sitä on kuitenkin katsottava. Aamusilmien raosta. Siristää.
Mietin, että on pestävä ikkunat.
Mutta sitten vasta kun on aikaa.
Ikkunasta näkyy puiden oksia ja niissä kirkkaanvihreitä lehtiä, joiden läpi valo paistaa. Raollaan olevasta ikkunasta puhaltaa tuuli juuri sopivan lempeästi.
Voisin olla tässä ikuisesti, aina. Valua lakanoiden väliin,
upota.
Kuluttaa kokonaisen päivän vain tarkkailemalla valon muodostamia kuvioita, lehtien huojuntaa ja valon leikkiä.
Kirkkaanvihreä on lempivärini aina tähän aikaan vuodesta.
Siinä on jotain taianomaista.
Maagista.
Maagista realismia.
Sitten tuli sade, jota kaikki pelkäsivät. Mutta se oli lempeä sade, kostea ja ravitseva. Kadut tulvivat ja ilmassa leijaili tulevan kesän kosteus. Minä loikin vanhoissa Doc Martensenin maihareissani lätäköissä ilman huolen häivää hiukset märkinä ja littanina.
Ajoin pyörällä huimaa vauhtia alamäkeä ja sade kasteli kasvot niin että niistä valui vettä.
tip,
tip,
tip.
Se oli melkein kuin kesäsade, eivätkä harmaat pilvet tuntuneet sellaisilta kuin syksyisin.
Ne eivät olleet raskaita ja painavia, vaan kevyitä hattaroita.
Lopuksi:
Joskus keväisin voi unohtaa oman olemassaolonsa. Hukkuu kaiken runsauteen ja unohtaa, kuka oli, mitä tapahtui, missä ja milloin. Ääriviivat katoavat ja liikkeet hidastuvat, puuroutuvat. Kaikesta tulee yhtäaikaa liikkuvaa, raskasta massaa.
Silloin pitää nipistää itseään ja herätä.
Avata silmät ja katsoa.
