Uusi blogipostaus

 

 

 

Mitä kertoo se, että on unohtanut Lilyn salasanan?

 

Sitä, että käy täällä liian harvoin. 

Sitä, että jotain täällä on muuttunut. Jotkut poissa. Jatkuvasti samoilta ihmisiltä kirjoituksia. Samoista asioista. Kai minäkin joskus teen niin.

Nimesin tämän Uutena blogipostauksena. Hiukan ironisesti, mutta vähän toiveikkaasti.

 

                                                                 Onko tämä uusi alku?

                                  Onko olemassa uusia alkuja vai vain päälle liimattuja tarinoita?

 

 

 

 

Olen inspiroitunut kesän aikana asioista, löytänyt uusia juttuja.

 

Esimerkiksi:

Pitkän vanhan kukkamekon, vain huomatakseni ensimmäisellä käyttökerralla että sen noin kymmenen nappia eivät pysy kiinni (yritäpä pyöräillä sellaisella). Seuraava ikuisuusprojekti napinläpien vahvistaminen. Ehkä saan sen ensi kesäksi valmiiksi.

 

 

Kasan Marimekon raitapaitoja kirppareilta. Ne ovat täydellisiä kotipaitoja ja lämmittelypaitoja balettitunnille.

Uusia, vanhoja ihmisiä, ystäviä.

                             Lähentynyt niitä, jotka eivät aiemmin ole olleet lähellä.

 

Muuttuvia taivaita, pilviä.

 

 

Maisemia, joissa en aiemmin ole ollut.

Stranger Thingsin.

Hassun näköisiä kasveja ja 

 

                       kauniita puun latvoja.

 

 

Kreikkalaisen ruuan, viinilehtikääryleet ja aidon fetasalaatin.

Löytänyt kirppiksiltä omituisen ihania asioita ja esineitä. 

Uudestaan luumunpunaisen huulipunan.

(vaikka riskinä on hiukan vampyyriefekti)

 

 

Attitudet mökin takametsän kiven päällä.

Auringon valkoiseksi värjäämät ripset.

 

 

Äiti teki marimekkosukat jalkoihin. Ne inspiroivat myös. Erittäin paljon.

Erityisesti, kun ilmat kylmenevät.

 

 

Mutta samaan aikaan mietin, että mieltäni vaivaa niukkuus.

Tukkoisuus.

Tukokset.

Tukot.

 

 

 

Olen katsonut merelle, seuraaville saarille, mantereelle, kauemmas, kaiken yli tietämättä oikeastaan edes minne katson tai katsoa. En ole tarkentanut katsettani. Tai taidan kai olla vähän likinäköinen.

Jos sanoisin näin, en valehtele.

( -0,75, – 1,00 )

Mutta välillä valehtelen kai itselleni.

 

Ystäväni sanoi, että teksteistäni tulee mieleen Monika Fagerholm. Punastuin yksinäni, kun luin viestiä ja kielsin kaiken samantien. Monika Fagerholm, Diva = jumaluutta. Minä = jotain hapuilevaa

Kiitos Ida, olet kultainen.

 

Mutta jotta muistuttaisi jotakuta, pitäisi kirjoittaa. Jotta ei muistuttaisi jotakuta, pitäisi kirjoittaa vielä enemmän.

 

Mitä ovat minun kirjoitukseni tässä maailmassa jossa on jo ja on niin paljon hyviä kirjoituksia?

Loistavia. Hyviä. Ihmeellisiä. Kauniita. Sellaisia, jotka saavat huohottamaan.

 

 

Ihailen sitä, miten paljon hyviä kirjoittajia on. Miten paljon taitoa. Mutta toisaalta se on hyvin pelottavaa,

                     hyvin.

 

Se saa miettimään.

Ja hiukan  

                                       a h d i s t u m a a n.

 

 

 

Olen karannut taas mökille ja unohtanut kaiken, kaikki asiat kaupungissa.

Sen, että syksy tulee vääjämättä.

 

Välillä mietin, mikseivät ihmiset mene talviunille niin kuin eläimet.

 

 

Se sopisi minulle, käpertyä jonnekin lämpimään maha täynnä ja nukkua pimeän ajan yli. Herätä taas kun valo kutittelee poskia, leikkii silmäluomien päällä ja muodostaa raitoja ihoon.

 

Niitä raitoja olen ihastellut aamuisin iholla, lautalattioilla, valkoisilla seinillä.

Sinun ihollasi, kun olet vielä nukkunut etkä tiedä että katselen.

 

 

                                     En taida enää osata käpertyä.

 

Tuntuu, että olen liian avoin kaikelle, ihoni liian haavoittuvainen ja mieli, siitä en puhu.

Palasin lomalta töihin.

Miten ikävää. Ei siitä sen enempää. Se ei ansaitse enempää rivejä.

 

 

Vietin yhden kesän parhaimmista extempore-illoista Vartiovuoren piknikillä, Tähtitorninmäellä ilta-auringossa vihreään lämpöisään lainahuiviin kääriytyneenä.

Meitä oli hassu pieni sakki, joka vähentyi lopulta kolmeen vielä hassumpaan.

Kävimme toistemme kotona, haimme lämmikettä, lisää vaatteita päälle, joimme viiniä, puhuimme hassuja, tanssimme hassuja aivan päättömästi Dynamossa, tanssilattia puolityhjänä, emmekä välittäneet katseista, emme kai edes nähneet niitä.

Syke korkealla, mieli vielä korkeammalla.

 

Taisimme hiukan matkia liikkeitä tästä pohjoiskorealaisnaisten tanssivideosta.

 

https://youtube.com/watch?v=rE8jZGhlTIc

 

                                          Aamulla ainoa ajatus oli:  

                                              näitä iltoja lisää. 

 

Jaloissa tuntui yön tanssit.

Ei ole suloisempaa särkyä.

 

En valehtele, jos sanoisin että rakastan kesää. 

 

 

Mökkireissuja, aurinkoa, äidin tekemiä herkkuja, loppukesän pimeneviä iltoja.

Mutta inhoan sitä, miten se katoaa. Miten nopeasti se käy. Miten nopeasti on palattava arkeen. Miten nopeasti kynsinauhat taas nypitään kipeäksi. Iho kalpenee, punaiseksi lakatut varpaankynnet piilotetaan paksuihin sukkiin, sukkahousuihin (jotka usein ovat rikki isovarpaan kohdalta), pisamat katoavat ja vaatekerrokset lisääntyvät.

                                       

                                           Vuorataan keho ja mieli.

 

 

 

Tämä blogipostaus tuntuu uudelta,

                         olen ollut kauan poissa täältä. 

 

Ehkä liian kauan, ehkä juuri sopivan ajan.

 

Mutta nyt tuntuu hyvältä kirjoittaa. Tapanani ei ole kirjoittaa, jos se ei tunnu hyvältä. Paitsi sitten joskus, kun on pakko.

Pahoittelut tauosta. Olen palannut takaisin.

                                                         Taas hetkeksi.