Pehmeä ja valkoinen päivä
Tämä päivä tuntui pehmeältä, pilvimäisen utuiselta ja hellivältä. Jo heti aamusta.
Olen kärsinyt kolmen päivän ajan aamuisin päänsärystä ja sekin oli kadonnut jonnekin unien mukana. Ehkä niiden matkaan ja sitä kautta jonkun toisen päähän. Toivottavasti ei.
Pukeuduin pehmeään ja mukavasti väljään villaneuleeseen ja vetäisin unisena jalkaan mustavalkoiset trikoot. Olen alkanut välttelemään kaikkea kiristävää ja epämukavaa. Ehkä tämä on sitä aikuistumista, mukavuuden halua ja ymmärrystä. Halua ympäröidä itsensä kaikella pehmeällä ja miellyttävällä. Niin, että jokaisena hetkenä olisi ihan kiva olla.
Söin kiireessä kulhollisen muroja, muuhun ei ollut aikaa. Tyhjät ravintoarvot hiukan mietityttivät. Mutta nekin maistuivat hyvältä makean mantelimaidon kanssa. Murot ovat uusi paheeni niinä kiireisinä aamuina, kun on tullut lorvailtua sängyssä ja herättyä liian monta kertaa.
Yleensä aamuiset matkat töihin menevät hiukan sumussa ja pää harmaana pallona. Katse maassa raskaana roikkuen. Mutta tänään aamulla kaikki se valkoisuus ja valoisuus, lentävät pehmeät hiutaleet ja lumipeitteiset oksat, avasi silmät hiukan avarammaksi ja ihastelin kaupungin maisemia. Hymyilytti harvinaisen paljon.
Tunsin heränneeni jo matkalla.
Yleensä lopullinen herääminen tapahtuu ehkä vasta töissä ensimmäisen kahvi- tai teekupposen äärellä, mutta nyt oli mukavaa herätä kaupungin kanssa samaan aikaan. Nähdä matkalla hiukan enemmän kuin omat jalat ja maa.
Työpäivä rullasi ohi. Minä sen mukana. Harmaassa villapaidassani ja mustavalkoisissa trikoissa. Tapasin monia ihmisiä, juttelin, hymyilin, keskustelin. Olin oma itseni ja paikoitellen en. Ihmettelin kengissä kulkeutuneitten kivien määrää ja niiden vallankumousta.
Oli balettitreenit, piruetit, hypyt ja hiki. Ja tyytyväinen punaposkinen nutturapää kotona peilissä.
Avasin nutturan, hiukset tippuivat alas epämääräisinä laineina ja pää pehmeni. Kasvojen iho ja lihakset rentoutuivat. Oli ilta, iltapala ja sohva. Lämmin koti. Valkoiset, puhtaat lakanat ja pehmeä, kutsuva sänky.