Tarinoita ihmisistä, jotka unohtivat itsensä

 

 

Tästä on tulossa kaunis syksy.

 

 

mutta ei niin kaunis, kuin viime vuonna

mikään ei ole niin kaunista kuin menneisyys, menneet vuodet,

 

                          menetetty.

 

 

kultareunuksin kehystin päivät, kehystän yhä.

 

olen turvassa, sisällä ikkunalasin takana

ja

ulkona puut muuttavat väriä ja valuvat lehti kerrallaan maahan.

 

edessäni koko maailma avoinna

se tuntuu levittyvän laajemmalle kuin uskoin

en saa siitä otetta.

 

 

muutama viikonloppu sitten mökillä

vielä iho lämpimänä saunan höyryistä

menimme alas rantaan pesemään hampaat

ja huomasimme tähdet

mustalta näyttävän taivaan, jota peitti sykkivät valopilkut.

.

.

.

kävelin laiturille

minun oli pakko

ja katsoin ylös

.            

.      

.               

näin taivaan kaartuvan mustana ylläni

avaruuden, äärettömyyden, jatkumon, ikuisuuden.

niin paljon tähtiä etten oikein käsittänyt

niin paljon kaunista ja pelottavaa samaan aikaan

ja samalla ymmärsin

miten merkityksetöntä kaikki on.

 

tunsin itseni hyvin pieneksi mutta samalla kaiken muun hyvin suureksi

minua puistatti, pyörrytti

hengitys    

 

            p y s ä h t y i

 

ja oli pakko laskea katse

 

jalkojen alla huojui vielä laituri

vesi oli mustaa ja lyhdyt paloivat rauhallisesti

kävelin takaisin

 

ja tuntui, että jotain oli muuttunut pysyvästi

 

         (myöhemmin kuulin, että Maahan takaisin palaavat astronautit masentuvat usein)

 

 

tässä yritän kai kertoa

tarinoita ihmisistä, jotka eivät tiedä mikä päivä on

ihmisistä, jotka hukkuvat syksyisin

 

tai katoavat mystisesti

 

ihmisistä, jotka heräävät aamuisin

ja luulevat että eivät ole nukkuneet ollenkaan

 

 

 

ihmisistä, jotka piiloutuvat hiustensa taakse

 

ihmisistä, joiden mielestä säännöllisyys on tylsää

              mutta kontrolli kiehtoo

 

Ja ihmisistä,

jotka huolestuvat 

kun puusta putoaa se ensimmäinen värisevä lehti.

 

 

syksy on pelkkää    M E L O D R A M A T I A A

 

ei muuta.

eikä sen puheita pidä ottaa tosissaan

 

huokaisen.

 

 

ostan kirpparin paksuimman neulepaidan

ja aina niinä päivinä

kun aurinko paistaa olen töissä, kirjastossa, sisällä

ja katson lasin takaa

 

saavuttamatonta,

jo menetettyä

 

 

olen vankina, kultareunuksisen ikkunalasin takana

mutta samalla vapaa lähtemään

vaikka en uskallakaan

tai ehkä en voi

 

 

Tästä on tulossa kaunis syksy.