Sumuisia päiviä
Tammikuu.
Kiipeän ylös sumuisia päiviä sumuisessa kehossa,
silmät kengän kärjissä.
Maassa,
maisema vaihtaa maisemaa.
Muhkupipoja vilisee silmissä, sain sellaisen joululahjaksi,
äidin tekemän, parhaan,
pehmeän ja pörröisen.
Ja niin paksun ja painavan, että sinne voi tarvittaessa haudata pään.
En ole raaskinut käyttää sitä vielä. Säästän sitä, mutta en tiedä mitä varten.
Ihmiset säästävät hassuja asioita hassuista syistä.
Nämä portaat ovat samat, joita olen nyt kulkenut lähes joka päivä ylös alas, alas ylös.
Olen sullonut Marimekon kangaskassin täyteen. Siellä on läppäri, kasa kirjoja, epämääräisiä rypistyneitä papereita, vesipullo, murusia, huulirasva ja pohjalla pyörii yksinäinen kynä. Se painaa minut toispuoleiseksi. Vaellan se olalla sisälle kirjastoon ja läväytän kaiken vapaana olevalle pöydälle.
Kirjoitan simulaatioteorioista, toisista todellisuuksista, eläimistä ja ihmisistä, ekofeminismistä, olioiden luonnosta, luonnosta ja erilaisista ympäristöistä. Mitä enemmän luen ja kirjoitan, sitä tyhmemmäksi tunnen itseni.
Sanani tuntuvat huonolla tavalla painavilta ja laiskoilta. Haluaisin kirjoittaa kevyesti, leijuvasti, jotain runollista ja kaunista.
Mieleni ei ole samaa mieltä.
Nämä päivät menevät liian nopeasti. Tunnit kuluvat huomaamatta. Minun pitäisi saada aikaiseksi sanoja, sanoja, sanoja. Lauseita, sivuja, pino. Yhteensä kai noin 80 sivua.
Katson vieressä kohoavaa kirjapinoa, hiukan nolona taitettuja hiirenkorvia ja merkintöjä ja huokaisen.
Näitä sivuja, lauseita, sanoja, minun olisi pitänyt kirjoittaa jo aikoja sitten.
Mutta,
onneksi olen nyt tässä.
Nyt tarvitsee vain kirjoittaa.
Vain.
Täällä ei ole tarpeeksi hiljaista. Ilmastointi hurisee liian tasaisesti, vieressä joku syö banaania raivostuttavasti mässyttäen ja tuolla pyöreässä pöydässä jotkut, jotka ovat pelkkää makeaa tuoksua, hiuslakkaa ja silmänrajauksia, keskustelevat viime viikonlopun tapahtumista.
Havahdun siihen, että olen valunut tuolissa alaspäin ja saavuttanut pyöreimmän mahdollisen muodon.
Taivutan itseni kaarelle ja mietin yhä uudestaan kolottavia lihaksia, luita, suonia.
Lasken ne yksitellen.
Sykkeeni,
tänään se on nopea ja ahmii kaiken, vaatii huomiota
ja joinain päivinä kun unohdan kaiken, se on rento, lempeä, vaatimaton.
Mietin balettitunteja, joista olen hiukan päästänyt irti. Osaan ajatella nyt hiukan rennommin, ymmärrän, minun ei tarvitse käydä neljää kertaa viikossa jos ei tunnu siltä. Voin joskus jättää välistä, jos kutkuttaa käpertyä sohvan pohjalle tai tehdä jotain aivan muuta. Olen tuonut joogaa yhä enemmän viikkoihini, antanut tilaa sille ja hyväksynyt sen, että silloin aikaa ei välttämättä ole niin paljon tanssille. Olen oppinut kuuntelemaan mieltäni, kehoani paremmin ja sitä, mitä se kaipaa, mikä antaa minulle energiaa, tyyneyttä, notkeutta ja mielihyvää, eikä vie sitä pois.
Rakastan balettia, mutta joskus se on vain niin armotonta. Ja aiheuttaa ennemmän jumeja mieleen ja kroppaan, kuin avaa.
Tai ehkä se olen minä, joka on armoton, en tiedä.
Tarvitsen viikkoihini, elämääni myös jotain tasapainottavaa, sellaista joka pitää minusta huolta.
Kehitin Dianaan unohtuneen filmin. Se taisi olla siellä reilusti yli vuoden, sillä muutama kuva oli edelliseltä kesältä. Olin unohtanut sen olemassaolon. Filmikameroissa on sitä jotakin. Ikinä ei tiedä, mitä sieltä tulee vai tuleeko mitään. Sitä tuntee itsensä kuin pieneksi lapseksi jännittäessään kuvien tuloksia. Ja minä jännitin.
Ehkä näytän joku päivä, mitä sieltä tuli.
Maa sulaa, jäätyy taas, peittyy lumeen ja sulaa.
Liukastelen kotimatkalla.
Sammuttelen valoja, mietin sähkönkulutusta ja nukun väärinpäin sängyssä.
Seuraan lattioille muodostuneita hiusmöykkyjä, eilisen aamiaisleivän murenia ja valkoisen lautalattian rakoja. Mietin mitä kaikkea sinne menee, on mennyt ja mitä kaikkea sieltä tulee, on tullut. Imuri meni rikki, emmekä ole saaneet aikaiseksi ostaa uutta.
Unohdamme sen ja taas muistamme.
Kohta, ihan kohta.
Tänään tai huomenna sitten ainakin.
